Message

Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää päiväkirja-aineiston avulla, kuinka tarmokkuutta ja uupumusasteista väsymystä koetaan työviikon aikana ja kuinka nämä kokemukset ovat yhteydessä toisiinsa ja palautumiseen. Tutkimukseen osallistui 256 hoito- ja palvelualojen työntekijää, jotka täyttivät päiväkirjaa työviikon ajan. Tutkimuksen tilastollisina analyysimenetelminä käytettiin toistomittausten varianssianalyysia ja latentin kasvukäyrämallin mixture-analyysiä. Tulokset osoittivat, että koko aineistossa työssä koettu tarmokkuus ja uupumusasteinen väsymys olivat yhteydessä toisiinsa negatiivisesti (r = -.66) työviikon aikana. Henkilökeskeinen tutkimusote kuitenkin toi esiin kolme ryhmää, joissa tarmokkuuden ja uupumusasteisen väsymyksen kokeminen oli erilaista työviikon sisällä. Nämä ryhmät olivat tasaisen tarmokkaat (n = 194), yhtä aikaa tarmokkaat ja väsyneet (n = 30) ja uupuneet (n = 28). Palautumisen osalta ryhmät erosivat toisistaan niin, että tasaisen tarmokkaat tunsivat palautuvansa hyvin koko viikon, uupuneiden sen sijaan palautuessa melko huonosti. Yhtä aikaa tarmokkailla ja väsyneillä palautumisen tunne lisääntyi viikonlopun lähestyessä saavuttaen saman tason tasaisen tarmokkaiden ryhmän kanssa. Yhteenvetona voidaan todeta, että tyypillisesti tarmokkuus ja uupumusasteinen väsymys ovat toisensa poissulkevia kokemuksia, mutta niiden yhtäaikainen kokeminenkin on mahdollista. Palautumisen taas havaittiin olevan positiivisessa yhteydessä työhyvinvointiin, joten sekä työntekijöiden että organisaatioiden tulisi pyrkiä lisäämään työkuormituksesta palautumista tukevia toimia työhyvinvoinnin ylläpitämiseksi ja kehittämiseksi

Avainsanat: tarmokkuus, uupumusasteinen väsymys, palautuminen, päiväkirjatutkimus

Attachments:
Download this file (psykologia12_2_art01.pdf)psykologia12_2_art01.pdf[Lataa artikkeli PDF-tiedostona]405 Kb

JOHDANTO

Työn imun tutkimus on saanut alkunsa työuupumuksen tutkimuksesta, joten näillä työhyvinvoinnin käsitteillä on yhteistä teoriataustaa (Maslach, Schaufeli & Leiter, 2001; Maslach & Leiter, 1997; Schaufeli & Bakker, 2004; Schaufeli, Salanova, Gonzalez-Roma & Bakker, 2002). Työuupumus ja työn imu voidaan nähdä toisilleen vastakkaisina työhyvinvoinnin ilmiöinä. Aikaisempi tutkimus näiden ilmiöiden välisistä suhteista on keskittynyt työuupumuksen ja työn imun yleisiin tasoihin hyödyntämällä joko poikkileikkausasetelmaa (Demerouti, Mostert & Bakker, 2010; Gonzalez-Roma, Schaufeli, Bakker & Lloret, 2006) tai useamman vuoden pitkittäistutkimusasetelmaa (Mäkikangas, Feldt, Kinnunen & Tolvanen, 2012). Tällaiset tutkimusotteet eivät kuitenkaan tuota tietoa työhön liittyvistä päiväkohtaisista kokemuksista tai niiden yhteyksistä työpäivän sisällä tai työpäivien välillä. Tämän tutkimuksen tavoitteena onkin tuoda uutta tietoa työuupumuksen ja työn imun ydinosa-alueiden, uupumusasteisen väsymyksen ja tarmokkuuden, välisestä suhteesta hyödyntämällä intensiivistä päiväkirja-aineistoa (n = 256), jota analysoidaan sekä muuttuja- että henkilökeskeisestä näkökulmasta käsin.

Tutkimuksessamme tarkastelemme uupumusasteisen väsymyksen ja tarmokkuuden yhteyksiä myös työkuormituksesta palautumiseen, koska viime aikoina on nostettu esille palautumisen merkitys työhyvinvoinnille (esim. Kinnunen, Feldt, Siltaloppi & Sonnentag, 2011; Sonnentag, Dormann & Demerouti, 2010). Palautumisella tarkoitetaan myönteistä tunnetta psyykkisestä ja fyysisestä virkistymisestä (Binnewies, Sonnentag & Mojza, 2009). Palautumisen kokemisen on havaittu vaihtelevan päiväkohtaisesti (Sonnentag, 2003; Sonnentag, Dormann ym., 2010), joten voidaan olettaa, että sen yhteydet uupumusasteiseen väsymykseen ja tarmokkuuteen vaihtelevat myös päivittäin. Palautumisen on havaittu olevan negatiivisessa yhteydessä työuupumukseen ja positiivisessa yhteydessä työn imuun (esim. Sonnentag, Kuttler & Fritz, 2010; Sonnentag & Niessen, 2008). Työuupumuksen ja työn imun yhteyksiä palautumiseen on kuitenkin harvemmin tarkasteltu samassa tutkimuksessa, sillä usein tutkimukset ovat keskittyneet joko työuupumukseen tai työn imuun (ks. Sanz-Vergel, Demerouti, Moreno-Jimenez & Mayo, 2010). Tässä tutkimuksessa selvitetään palautumisen yhteyttä yhtäaikaisesti sekä työuupumuksen että työn imun energiaosa-alueisiin eli uupumusasteiseen väsymykseen ja tarmokkuuteen.

Mitä on työuupumus?

Työuupumus määritellään useimmiten pitkään jatkuneen stressitilanteen aiheuttamaksi vakavaksi stressioireyhtymäksi, jonka osa-alueita ovat uupumusasteinen väsymys, kyynistyneisyys ja ammatillisen itsetunnon heikkeneminen (Kalimo, Hakanen, Toppinen-Tanner, 2006; Leiter & Maslach, 1988; Leiter, 1991, 1993; Maslach, 2003; Maslach & Leiter, 1997; Maslach ym., 2001; Näätänen, Aro, Matthiesen & Salmela-Aro, 2003; Schaufeli & Enzmann, 1998). Kokiessaan uupumusasteista väsymystä yksilö tuntee omat voimavaransa riittämättömiksi suhteessa ympäristön vaatimuksiin eikä hänellä riitä energiaa käsitellä kuormittavia työtilanteita tehokkaasti. Kyynistynyt työntekijä taas etääntyy työstään ja kyseenalaistaa sen merkityksen ja mielekkyyden, jolloin työsuoritukset muuttuvat mekaanisiksi ja tehtäviin panostaminen vähenee. Ammatillisen itsetunnon heikkeneminen merkitsee yksilön taipumusta arvioida kielteisesti niin omaa työssä suoriutumistaan kuin omien tietojen ja taitojen riittävyyttä työstä selviämiseen. Uupumusasteinen väsymys nähdään yleensä työuupumuksen keskeisenä ja näkyvänä ulottuvuutena (Lee & Ashforth, 1996; Kalimo ym., 2006; Maslach ym., 2001; Schaufeli & Enzmann, 1998; Schaufeli & Bakker, 2004; Schaufeli, Leiter & Maslach, 2009), ja siksi tutkimuksessamme keskitytään juuri tähän työuupumuksen ulottuvuuteen.

Uupumusasteisen väsymyksen on havaittu olevan melko pysyvää (Schaufeli & Enzmann, 1998; Toppinen-Tanner, Kalimo & Mutanen, 2002), ja työuupumuksen kehittymisen tarkastelua poikkileikkaustutkimuksilla tai lyhyen aikavälin pitkittäistutkimuksilla on voitu tämän takia pitää ongelmallisena. Toisaalta työuupumusprofiileita on erilaisia ja eri profiiliryhmillä työuupumus saattaa kehittyä eri tavalla (Boersma & Lindblom, 2009), mikä vaikeuttaa entisestään työuupumuksen kehityskulun ja pysyvyyden määrittelyä. Vaikka yhä pidemmän aikavälin pitkittäistutkimuksilla ja profiilitarkasteluilla saadaankin uutta ja täsmällisempää tietoa työuupumuksen kehittymisestä, työuupumustutkimuksen on esitetty kaipaavan myös päivätason tarkastelua (Sonnentag, 2005). Mittaamalla työuupumusta peräkkäisinä päivinä esimerkiksi työviikon ajan voidaan saada tarkempaa tietoa työuupumuksen mahdollisista päiväkohtaisista vaihteluista, ja tätä kautta selventää kuvaa työuupumuksen pysyvyyden luonteesta ja muodostumisesta. Työuupumuksen tai sen jonkin osa-alueen sisältäviä päiväkirjatutkimuksia onkin jo julkaistu (esim. Sanz-Vergel ym., 2010), ja myös tässä käsillä olevassa tutkimuksessa käytetään päiväkirjamenetelmää.

Mitä on työn imu?

Työuupumusta on tutkittu jo useiden vuosikymmenten ajan, kun taas viime aikoina on kiinnostuttu siitä, mikä saa ihmiset jaksamaan haastavissakin työoloissa ja nauttimaan työstään. Työn imu nähdään useimmiten työuupumuksen myönteisenä vastineena (Maslach ym., 2001), ja sen katsotaan koostuvan työuupumuksen kolmelle osa-alueelle vastakkaisista tuntemuksista eli energiasta (vs. uupumusasteinen väsymys), sitoutumisesta (vs. kyynistyneisyys) ja tehokkuudesta (vs. ammatillisen itsetunnon heikkeneminen) (Maslach & Leiter, 1997). Näin työn imu sijoittuu samalle jatkumolle työuupumuksen kanssa. Schaufeli ym. (2002; myös Schaufeli & Bakker, 2004) taas pitävät työn imua työuupumukselle vastakkaisena, mutta siitä erillisenä ilmiönä ja määrittelevät työn imun suhteellisen pysyväksi ja myönteiseksi työhön liittyväksi affektiivis-kognitiiviseksi tilaksi, jota luonnehtivat tarmokkuus, omistautuminen ja uppoutuminen. Työn imun ja työuupumuksen erillisyys tarkoittaa, että niitä voidaan kokea myös samanaikaisesti, mikä ei olisi mahdollista, jos ne olisivat saman jatkumon ääripäitä.

Schaufelin ym. (2002; Schaufeli & Bakker, 2004) mukaan tarmokkuuteen liittyvät kokemus energisyydestä, joustavuus, halu panostaa työhön sekä sinnikkyys myös vaikeuksia kohdattaessa. Omistautumista taas kuvaavat käsitykset työn merkityksellisyydestä ja haasteellisuudesta, työssä koetut innostus ja inspiraatio sekä ylpeys omasta tekemisestä. Uppoutuessaan työntekijä on täysin keskittynyt ja syventynyt tekemäänsä, jolloin työstä irrottautuminen on vaikeaa. Tarmokkuus on määritelty myös ilman motivaatioon ja joustavuuteen liittyviä osia niin, että se sisältää fyysisen, tunnepohjaisen ja kognitiivisen energian ulottuvuudet (Shirom, 2010) eli tarmokkuuden energiapuoli painottuu. Tarmokas yksilö kokee itsensä fyysisesti vahvaksi ja työkykyiseksi sekä mieleltään vireäksi ja tyytyväiseksi ja pystyy näin ollen käyttämään energiaa työpaikan ihmissuhteiden hoitamiseen. Tarmokkuudella, aivan kuten uupumusasteisella väsymyksellä, voi siis olla huomattaviakin vaikutuksia työntekijän hyvinvointiin, joten tässä tutkimuksessa keskitytään tähän uupumusasteiselle väsymykselle vastakkaiseen työn imun energiaulottuvuuteen (Maslach & Leiter, 1997; Schaufeli ym., 2002; Schaufeli & Bakker, 2004).

Työn imu on useimmiten määritelty suhteellisen pysyväksi ja kokonaisvaltaiseksi tunnetilaksi (Schaufeli ym., 2002; Schaufeli & Bakker, 2004), jolloin se muistuttaa piirrettä. Tällöin päähuomio on yksilöiden välisissä eroissa työn imun suhteen ja mahdolliset vaihtelut yksittäisen työntekijän kokemuksissa eri työpäivinä jäävät huomioimatta (Sonnentag, Dormann ym., 2010). Näiden ongelmien ratkaisemiseksi työn imua on alettu tarkastella myös ajan myötä muuttuvana hetkellisenä kokemuksena, jolloin tarmokkuuden, omistautumisen ja uppoutumisen esiintyminen ja keskinäiset suhteet saattavat vaihdella eri aikoina (Bakker, Albrecht & Leiter, 2011; Sonnentag, 2003; Sonnentag, Dormann ym., 2010; Xanthopoulou, Bakker, Demerouti & Schaufeli, 2009; Xanthopoulou, Bakker, Heuven, Demerouti & Schaufeli, 2008). Sekä työn imun pysyvyyteen että tilannekohtaiseen vaihteluun keskittyvät näkökulmat voivat tarjota arvokasta lisätietoa työn imusta ja auttaa luomaan sille yleisesti hyväksytyn määritelmän (Bakker ym., 2011; Bakker & Leiter, 2010; Sonnentag, Dormann ym., 2010). Tässä tutkimuksessa keskitytään päiväkohtaisen työn imun tarkasteluun, johon on toistaiseksi kiinnitetty vähemmän huomiota tutkimuksessa. Työn imun tutkimustraditio on myös sen verran uusi, että on tärkeää tutkia ilmiön mahdollista lyhytaikaista vaihtelua ennen kuin voidaan pitävästi osoittaa sen olevan piirteenkaltainen, suhteellisen pysyvä työssä viriävä tunnetila, kuten sen yleisesti käytetty määritelmä korostaa.

Työuupumuksen ja työn imun väliset yhteydet

Yleisesti työuupumusta ja työn imua pidetään toisilleen vastakkaisina ilmiöinä (Hakanen, 2009; Maslach ym., 2001; Maslach & Leiter, 1997; Schaufeli ym., 2002; Schaufeli & Bakker, 2004) ja tutkimuksissa onkin havaittu niiden korreloivan kohtuullisen voimakkaasti ja kielteisesti keskenään (Crawford, LePine & Rich, 2010; Schaufeli & Bakker, 2004; Hakanen, 2004; Hakanen, Bakker & Schaufeli, 2006; Halbesleben, 2010; Schaufeli, Bakker & Van Rhenen, 2009). Työuupumuksen ja työn imun osa-alueiden tasolla uupumusasteinen väsymys ja tarmokkuus nähdään toistensa vastakohtina, samoin kuin kyynistyneisyys ja omistautuminen (Hakanen, 2009; Maslach ym., 2001; Maslach & Leiter, 1997; Schaufeli ym., 2002; Schaufeli & Bakker, 2004). Ammatillisen itsetunnon heikkeneminen ja uppoutuminen taas käsitetään toisistaan erillisiksi ilmiöiksi. Tällaisten vastakkainasettelujen pohjalta on esitetty, että uupumusasteinen väsymys ja tarmokkuus, samoin kuin kyynistyneisyys ja omistautuminen, voitaisiin asettaa saman jatkumon vastakkaisiksi ääripäiksi ja tarkastella kumpaakin samalla kyselymenetelmällä (Demerouti, Bakker, Vardakou & Kantas, 2003; Maslach & Leiter, 1997). Yksilö voi sijoittua yhtenäisellä jatkumolla vain yhteen kohtaan kerrallaan, joten jos uupumusasteinen väsymys ja tarmokkuus ovat saman jatkumon ääripäitä, niitä ei ole mahdollista kokea yhtä aikaa.

Uusimmat tutkimukset eivät kuitenkaan ole varauksetta tukeneet tarmokkuuden ja uupumusasteisen väsymyksen sijoittumista samalle jatkumolle (Demerouti ym., 2010; Gonzalez-Roma ym., 2006; Mäkikangas ym., 2012). Gonzalez-Roman ym. (2006) mukaan uupumusasteinen väsymys ja tarmokkuus muodostivat vain heikon tai keskivahvan energiajatkumon. Demeroutin ym. (2010) tutkimuksessa havaittiin, että uupumusasteinen väsymys ja tarmokkuus eivät välttämättä muodosta yhtenäistä jatkumoa, vaikka ovatkin voimakkaasti yhteydessä toisiinsa. Mäkikankaan ym. (2011) pitkittäistutkimuksessa uupumusasteisen väsymyksen ja tarmokkuuden keskiarvotasojen ja niiden ajallisten muutosten havaittiin eroavan toisistaan, mikä vahvistaa käsitystä kokemusten erillisyydestä. Demeroutin ym. (2010) ja Mäkikankaan ym. (2011) tutkimukset viittaavat siis siihen, että uupumusasteinen väsymys ja tarmokkuus eivät ole toisensa poissulkevia ilmiöitä, vaan niitä voidaan ainakin jossain määrin kokea myös yhtä aikaa. Uupumusasteisen väsymyksen ja tarmokkuuden välisten yhteyksien selvittäminen vaatii kuitenkin lisätutkimusta ja erilaisia menetelmiä. Esimerkiksi päiväkirjatutkimuksella voidaan saada lisätietoa erilaisista uupumusasteisen väsymyksen ja tarmokkuuden kokemisen ryhmistä sekä tätä kautta selventää käsitystä energiajatkumon olemassaolosta.

Palautuminen ja sen yhteydet työuupumukseen ja työn imuun

Työuupumuksen ja työn imun kokemisen lisäksi työssä jaksamiseen ja työhyvinvointiin vaikuttaa myös palautuminen työn rasituksista taukojen, töiden jälkeisen vapaa-ajan ja lomien aikana (Sonnentag, 2003). Palautuminen auttaa valmistautumaan uusiin työn mukanaan tuomiin haasteisiin ja ehkäisee haitallisiin terveysvaikutuksiin johtavaa väsymyksen kasautumista (Zijlstra & Sonnentag, 2006) sekä edistää psykologista hyvinvointia (Sonnentag & Fritz, 2007; Kinnunen & Mauno, 2009). Meijmanin ja Mulderin (2001) mukaan palautumisella tarkoitetaan prosessia, jonka aikana kuormittavassa tilanteessa hyödynnettyjen yksilön toiminnallisten järjestelmien käyttö palautuu tilanteen alkamista edeltävälle tasolle. Tällöin palautumisen kannalta keskeistä on, että yksilö välttää vapaa-ajallaan sellaisia toimintoja, joiden suorittamiseen tarvitaan samoja toiminnallisia järjestelmiä kuin työn vaatimuksista selviämiseen. Palautuminen voidaan määritellä myös voimavarojen täydentämisprosessiksi, jonka aikana irrottaudutaan väliaikaisesti työn vaatimuksista ja jolloin sekä fysiologinen että psykologinen väsymys vähenee (Zijlstra & Sonnentag, 2006). Palautumisen tunteella taas viitataan myönteiseen tunteeseen psyykkisestä ja fyysisestä virkistymisestä (Binnewies ym., 2009). Palautumiseen käytettävät menetelmät (esim. musiikin kuuntelu, liikunta jne.) vaihtelevat henkilöstä riippuen, mutta palautumisen taustalla olevat kokemukset tai prosessit ovat kaikille yhteisiä (Sonnentag & Fritz, 2007). Tässä tutkimuksessa tarkastellaan palautumisen tunteen suoria yhteyksiä uupumusasteiseen väsymykseen ja työssä koettuun tarmokkuuteen.

Palautumisen yhteyksiä työuupumukseen ja työn imuun sekä erityisesti näiden energiaosa-alueisiin (uupumusasteinen väsymys ja tarmokkuus) on tarkasteltu useissa tutkimuksissa. Erityisesti psykologisen irrottautumisen, ajatuksien työstä irrottamista kuvaavan palautumisstrategian, on huomattu olevan yhteydessä uupumusasteiseen väsymykseen siten, että psykologisen irrottautumisen ollessa vähäistä uupumusasteista väsymystä koetaan enemmän (Sonnentag, Binnewies & Mojza, 2010; Sonnentag, Kuttler ym., 2010). Myös viikonlopun aikaisten palautumista edistävien toimintojen vähäisyys ennakoi työuupumuksen kokemista viikonlopun jälkeen (Fritz & Sonnentag, 2005). Kokoavasti voidaan todeta näyttävän siltä, että onnistunut palautuminen vähentää työuupumusta ja etenkin uupumusasteista väsymystä, joka tässäkin tutkimuksessa on keskiössä.

Palautumisen on myös huomattu olevan myönteisesti yhteydessä työn imun kaikkiin osa-alueisiin (Sonnentag, 2003). Sanz-Vergel ym. (2010) havaitsivat työpäivän aikana pidettävien taukojen ja niiden aikana tapahtuvan palautumisen olevan yhteydessä tarmokkuuden kokemiseen. Myös peräkkäisten päivien aikana kasautuneet onnistuneen palautumisen kokemukset ennakoivat tarmokkuutta työpäivän päätteeksi (Sonnentag & Niessen, 2008). Lisäksi on havaittu, että yleisen tarmokkuuden tason ollessa korkealla työntekijä hyötyy eniten peräkkäisten päivien aikana tapahtuvasta myönteisten palautumiskokemusten kasautumisesta. Vahvan työn imun on havaittu voimistavan psykologisen irrottautumisen ja myönteisten tunteiden kokemisen välistä yhteyttä (Sonnentag, Mojza, Binnewies & Scholl, 2008). Psykologinen irrottautuminen vaikuttaa työn imuun, sillä sen on havaittu suojaavan työn vaatimusten aiheuttamalta työn imun heikkenemiseltä (Sonnentag, Binnewies ym., 2010). Palautumisen on siis huomattu vaikuttavan monin tavoin työuupumuksen ja työn imun kokemiseen, mutta päinvastaisia seurausyhteyksiä työuupumuksesta ja työn imusta palautumiseen ei ole juurikaan havaittu (Sonnentag, Binnewies ym., 2010; Sonnentag & Niessen, 2008). Palautumisen kokemuksissa on myös havaittu päiväkohtaista vaihtelua (Sonnentag, 2003; Sonnentag, Dormann ym., 2010), ja tässä tutkimuksessa selvitetäänkin päiväkirjamenetelmällä palautumisen yhteyttä uupumusasteiseen väsymykseen ja tarmokkuuteen.

Tutkimuksen tavoite

Tämän tutkimuksen tavoitteena on tarjota tietoa työssä koetun tarmokkuuden ja uupumusasteisen väsymyksen ilmenemisestä sekä niiden yhteyksistä toisiinsa työviikon aikana. Työviikon aikaisten kokemusten tarkasteluun käytettiin sekä muuttuja- että henkilökeskeistä lähestymistapaa. Muuttujakeskeisen tutkimusotteen avulla tarkastelemme, kuinka paljon tutkittavat raportoivat tarmokkuutta ja uupumusasteista väsymystä, ja kuinka nämä työhyvinvoinnin kokemukset ovat yhteydessä toisiinsa koko tutkimusjoukon tasolla (tutkimuskysymys 1). Lisäksi etsimme henkilökeskeisen tutkimusotteen avulla tarmokkuuden ja väsymyksen mahdollisia alaryhmiä (tutkimuskysymys 2). Tausta-ajatuksenamme on, että tarmokkuutta ja väsymystä voidaan kokea myös yhtäaikaisesti (Demerouti ym., 2010; Mäkikangas ym., 2012). Lisäksi tarkastelemme palautumisen yhteyttä tarmokkuuden ja uupumusasteisen väsymyksen kokemiseen yhden työviikon aikana (tutkimuskysymys 3). Tutkimuksessa kontrolloidaan yleinen uupumusasteisen väsymyksen ja tarmokkuuden taso, jotta tarkastelussa pystytään keskittymään keskeiseen mielenkiinnon kohteeseen eli ilmiöiden päiväkohtaiseen vaihteluun. Yksityiskohtaiset tutkimuskysymykset ovat:

1) Esiintyykö tarmokkuuden ja uupumusasteisen väsymyksen kokemisessa päiväkohtaista vaihtelua työviikon aikana ja jos esiintyy, niin millaista?

2) Miten tarmokkuus ja uupumusasteinen väsymys ovat yhteydessä toisiinsa? Onko tarmokkuuden ja uupumusasteisen väsymyksen kokemisessa löydettävissä toisistaan eroavia ryhmiä?

3) Vaihteleeko työkuormituksesta palautumisen tunne tarmokkuuden ja uupumusasteisen väsymyksen eri ryhmissä?

MENETELMÄT

Tutkittavat

Tutkimuksessa käytetty aineisto kerättiin Työsuojelurahaston rahoittaman Työn ja perheen yhteensovittamisen hallintastrategiat ja -keinot työhyvinvoinnin tukipilareina -hankkeen osana. Syksyllä 2009 sähköisesti toteutetussa Työ, koti ja hyvinvointi -kyselyssä selvitettiin alustavaa kiinnostusta osallistua keväällä 2010 järjestettävään päiväkirjatutkimukseen. Tässä yhteydessä päiväkirjamenetelmällä (engl. diary study, Bakker ym., 2011; Bolger, Davis & Rafaeli, 2003; Sonnentag, Dormann ym., 2010) tarkoitetaan tutkimusaineiston hankkimista käyttämällä päivittäin täytettävää kyselylomaketta. Tuolloin 815 henkilöä ilmaisi alustavan halukkuutensa osallistua tutkimukseen, ja näille henkilöille lähetettiin maalis- ja huhtikuussa 2010 sähköpostitse pyyntö vastata Työ vapaa-ajalla ja vapaa-aika työssä -päiväkirjatutkimuksen taustakyselyyn, jos haluavat edelleen osallistua tutkimukseen. Vastauksia tuli 380 henkilöltä, joille postitettiin päiväkirjat sekä palautuskuoret täytettyjä päiväkirjoja varten. Päiväkirja-aineisto kerättiin toukokuussa 2010 viikon ajalta (maanantaista sunnuntaihin 3.5.–9.5.2010). Tässä tutkimuksessa käytetään päiväkirja-aineistoa väliltä maanantai–perjantai. Täytetyn päiväkirjan palautti 256 osallistujaa eli 67 prosenttia taustakyselyyn vastanneista. Päiväkirjaa täytettiin kolme kertaa päivän aikana eli ennen töihin lähtöä, mahdollisimman pian töiden jälkeen ja ennen nukkumaanmenoa. Lisäksi osallistujia ohjeistettiin jättämään vastaamatta töiden jälkeen täytettäviin kohtiin, jos he eivät olleet kyseisenä päivänä olleet töissä. Unohtaessaan vastata osallistujia kehotettiin jättämään kyseinen kohta väliin ja jatkamaan päiväkirjan täyttöä seuraavasta ajankohdasta. Jos he taas eivät jostakin syystä pystyneet vastaamaan koko päivänä, pyydettiin se merkitsemään erikseen päiväkirjan takakanteen. Päivittäiseen kyselylomakkeeseen sisältyi sekä avoimia että monivalintakysymyksiä, mutta tässä tutkimuksessa hyödynnetään vain monivalintakysymyksiin pohjautuvaa tietoa. Päiväkirjatutkimuksessa kerättiin laajasti tietoa esimerkiksi vapaa-ajan ja työn kokemuksista, joten tässä tutkimuksessa hyödynnetyt hyvinvointia ja palautumista tarkastelevat osiot ovat osa laajempaa aineistoa.

Tutkimuksen kohdejoukkona olivat naisvaltaisten toimialojen työntekijät, ja vastaajat kuuluivat joko sosiaali- ja terveysalan (Tehy; 69 %) tai palvelualojen (PAM; 31 %) ammattiliittoon. Päiväkirjatutkimukseen osallistuneista (n = 256) 90 % oli naisia, ja iältään vastaajat olivat keskimäärin 43-vuotiaita (vaihteluväli 14–65, kh = 10.8). Suurimmalla osalla vastaajista (65 %) oli ammatillisen opiston tai ammattikorkeakoulutason tutkinto, ja ylempiä korkeakoulututkintoja löytyi 4 prosentilta tutkittavista. Lopuilla vastaajista oli joko peruskoulu/keskikoulutausta (4 %) tai he olivat suorittaneet ammatillisen oppilaitoksen tai lukion (27 %). Osallistujista 54 % teki päivätyötä ja loput erilaisia vuorotyön muotoja. Vuorotyöläisistä 19 % teki kaksivuorotyötä, 23 % kolmivuorotyötä, 1 % yötyötä ja 3 %:lla vastaajista oli käytössään jokin muu työaikamuoto. Tutkittavat tekivät keskimäärin 39 tuntia töitä viikossa (vaihteluväli 7–120, kh = 11.2). Vastaajista 83 % oli parisuhteessa, ja heistä 75 % eli avo- tai avioliitossa. Parisuhteessa elävien kumppaneista 89 % kävi töissä. Lapsia oli 75 % tutkimuksen osallistujista, mutta 24 %:lla lapset eivät asuneet enää kotona. Kotona asuvia lapsia oli yleensä 1–2 (vaihteluväli 0–5, ka = 1.5, kh = 1.3). Tutkimuksen osallistujat vastasivat monilta taustatekijöiltään (esim. sukupuoli ja ikä) sosiaali- ja terveysalan sekä palvelualojen työntekijöitä (PAM, 2010; Markkanen, 2009), joten tutkittavien voi olettaa edustavan suhteellisen hyvin perusjoukkoaan.

Menetelmät ja muuttujat

Tutkimuksen kohteena olevien työhyvinvoinnin ilmiöiden kokemista kuvaavista väittämistä muodostettiin keskiarvosummamuuttujia, joiden sisäisen johdonmukaisuuden arvioimiseen käytettiin Cronbachin alfa -kerrointa. Ennen päiväkirjaviikkoa tehdyssä taustakyselyssä kerättiin osallistujien taustatiedot sekä yleistä tietoa heidän työhyvinvoinnistaan. Taustakyselyssä ja päiväkirjalomakkeessa käytettiin samoja tarmokkuuden ja uupumusasteisen väsymyksen kyselymenetelmiä. Ainut ero taustakyselyn ja päiväkirjalomakkeen kysymyksissä oli niiden aikamuoto. Palautumisen tunnetta tiedusteltiin lomakkeessa ennen töihin menoa, kun taas tarmokkuutta ja uupumusasteista väsymystä kartoittaviin kyselylomakkeen osiin vastattiin työvuoron jälkeen.

Tarmokkuuden kokemista selvitettiin pyytämällä tutkittavia arvioimaan asteikolla 1 (täysin eri mieltä) – 7 (täysin samaa mieltä), kuinka hyvin esitetyt väittämät (esim. ”Tunnen itseni vahvaksi ja tarmokkaaksi työssäni.”) kuvasivat heidän tavallisia tuntemuksiaan työssä. Käytetyt kolme väittämää oli suomennettu Utrecht Work Engagement -kyselymenetelmästä (UWES-17; Schaufeli ym., 2002, UWES-9; Schaufeli, Bakker & Salanova, 2006; ks. myös Hakanen, 2009). Sekä kyselymenetelmän pitkä että lyhyt versio on havaittu päteviksi ja luotettaviksi työn imun ilmaisijoiksi useissa eri maissa ja eri ammattialoilla suoritetuissa tutkimuksissa (Bakker, 2009; Hakanen, 2009; Schaufeli ym., 2006; Seppälä ym., 2009). Taustakyselyn tarmokkuuden keskiarvosummamuuttujan (vaihteluväli 1–7) Cronbachin alfa -kerroin oli 0.85.

Uupumusasteisen väsymyksen kokemista selvitettiin pyytämällä tutkittavia arvioimaan asteikolla 1 (täysin eri mieltä) – 7 (täysin samaa mieltä), kuinka hyvin esitetyt väittämät (esim. ”Tunnen itseni loppuun palaneeksi työni vuoksi.”) kuvasivat heidän tavallisia tuntemuksiaan työssä. Käytetyt kolme väittämää oli suomennettu Utrecht Burnout Scale -kyselymenetelmästä (UBOS), joka on Maslach Burnout Inventory – General Survey -kyselyn (MBI-GS) versio (ks. myös Kalimo ym., 2006). MBI on käytetyin menetelmä työuupumuksen mittaamiseen, ja se on havaittu päteväksi ja luotettavaksi mittariksi eri ammattialoilla ja eri maissa (Schaufeli & Enzmann, 1998; Kalimo ym., 2006). Myös UBOS on suunniteltu mittaamaan työuupumusta kaikilla ammattialoilla, ja sen sisäinen yhtenäisyys ja pysyvyys ovat olleet kohtuullisia (Brenninkmeijer & VanYperen, 2003). Taustakyselyn uupumusasteisen väsymyksen keskiarvosummamuuttujan (vaihteluväli 1–7) Cronbachin alfa -kerroin oli 0.84.

Päiväkohtaista tarmokkuutta selvitettiin pyytämällä osallistujia arvioimaan asteikolla 1 (täysin eri mieltä) – 7 (täysin samaa mieltä), kuinka hyvin käytetyt kolme väittämää (esim. ”Tunsin itseni vahvaksi ja tarmokkaaksi työssäni.”) kuvasivat heidän kokemuksiaan kyseisenä päivänä töiden jälkeen. Tarmokkuutta selvittävistä väittämistä muodostettiin keskiarvosummamuuttujat (vaihteluväli 1–7) jokaiselle päivälle (ma–pe), ja summamuuttujien päiväkohtaiset Cronbachin alfa -kertoimet vaihtelivat välillä 0.82–0.89.

Päiväkohtaista uupumusasteista väsymystä selvitettiin pyytämällä osallistujia arvioimaan asteikolla 1 (täysin eri mieltä) – 7 (täysin samaa mieltä), kuinka hyvin käytetyt kolme väittämää (esim. ”Tunsin itseni loppuun palaneeksi työni vuoksi.”) kuvasivat heidän kokemuksiaan kyseisenä päivänä töiden jälkeen. Uupumusasteisen väsymyksen kokemista kuvaavista väittämistä muodostettiin keskiarvosummamuuttujat (vaihteluväli 1–7) erikseen jokaiselle viidelle päivälle (ma–pe), ja summamuuttujien päiväkohtaiset Cronbachin alfa -kertoimet vaihtelivat välillä 0.76–0.82.

Päiväkohtaista palautumista mitattiin neljällä väittämällä (esim. ”Tunnen itseni henkisesti virkeäksi.”), jotka oli suomennettu Sonnentagin ja Kruelin (2006) käyttämästä kyselymenetelmästä. Väittämien on todettu yhdessä mittaavan pätevästi palautumisen kokemusta (Binnewies ym., 2009; Sonnentag & Kruel, 2006). Tutkimuksessa käytetty asteikko oli 1 (täysin eri mieltä) – 7 (täysin samaa mieltä) ja palautumisen kokemista selvitettiin aamulla ennen töihin lähtemistä. Palautumisen väittämistä muodostettiin keskiarvosummamuuttujat (vaihteluväli 1–7) kaikille viidelle päivälle (ma–pe), ja summamuuttujien päiväkohtaiset Cronbachin alfa -kertoimet vaihtelivat välillä 0.95–0.96.

Taustamuuttujien kuten sukupuolen (1: nainen, 2: mies), iän (jatkuva muuttuja), kotona asuvien lasten lukumäärän (jatkuva muuttuja) ja työtuntien viikossa (jatkuva muuttuja) yhteyksiä tarmokkuuteen, uupumusasteiseen väsymykseen ja palautumiseen tarkasteltiin, sillä aiemmissa tutkimuksissa näiden tekijöiden on havaittu olevan yhteydessä työn imun, työuupumuksen ja palautumisen kokemiseen (esim. Hakanen, 2009; Kalimo ym., 2006; Maslach ym., 2001; Mostert & Rothmann, 2006; Sanz-Vergel ym., 2010; Schaufeli & Enzmann, 1998; Sonnentag, 2003; Sonnentag, Binnewies ym., 2010; Sonnentag & Niessen, 2008).

Aineiston analysointi

Tarmokkuuden ja uupumusasteisen väsymyksen vaihtelua työviikon (ma–pe) aikana tarkasteltiin ensin keskiarvotasolla käyttäen toistomittausten varianssianalyysia. Taustakyselyssä selvitettyjä tarmokkuuden ja uupumusasteisen väsymyksen kokemuksia käytettiin kovariaatteina, ja lisäksi tarkasteltiin sukupuolen, iän, kotona asuvien lasten lukumäärän ja työtuntien yhteyksiä tutkittuihin työhyvinvoinnin kokemuksiin. Päiväkirjatutkimuksen vastaamisohjeistuksen ja tutkittavien vaihtelevien työnkuvien vuoksi analyyseissa on pidetty mukana myös suhteellisen vähän työtunteja tekevät. Keskiarvotarkasteluissa analyyseista on kuitenkin poistettu iän (alle 15-vuotias) ja työtuntien (2 yli 100 tuntia tekevää) suhteen selkeästi poikkeavat havainnot. Ryhmäratkaisun muodostamisessa ovat mukana kaikki tutkimukseen osallistuneet.

Päiväkohtaisen vaihtelun tarkastelun jälkeen selvitettiin, löytyykö aineistosta tarmokkuuden ja uupumusasteisen väsymyksen kokemuksiltaan toisistaan eroavia ryhmiä. Ryhmiä etsittiin latentin kasvukäyrämallin mixture-analyysillä (Growth Mixture Modeling, GMM) ja käyttäen mallien parametrien estimoinnissa MLR-menetelmää (Robust Maximum Likelihood; Muthén & Muthén, 1998–2010, 2000). Latentin kasvukäyrän mixture-analyysissa estimoidaan latentti kasvukäyrä, minkä jälkeen latenttien kasvufaktoreitten (tason ja muutoksen) keskiarvojen ja varianssien perusteella pyritään tunnistamaan kehitykseltään toisistaan poikkeavia ryhmiä (ks. Duncan, Duncan & Strycker, 2006). Taso on jokaiselle yksilölle vakio ajankohdasta toiseen, joten havaittujen muuttujien faktorilataukset tasofaktorille kiinnitettiin ykköseksi mittausajankohdasta riippumatta. Muutosfaktori taas kuvaa yksilöllisiä eroja keskiarvotason muutoksessa mittausajankohtien välillä, ja tässä tutkimuksessa ensimmäisen mittausajankohdan (ma) lataus muutostekijälle kiinnitettiin nollaksi, viimeisen mittausajankohdan (pe) lataus ykköseksi ja näiden väliin jäävien latausten eli aikapisteiden annettiin estimoitua vapaasti. Latentteja kehityspolkuryhmiä etsittiin tasossa ja sen muutoksessa ilmenevien keskiarvoerojen perusteella, jolloin saatiin tietoa, miten ryhmät eroavat lähtötason ja kehityksen suhteen.

12_2_art-01-01.jpg

Tässä tutkimuksessa käytettiin useita eri kriteereitä latenttien ryhmien lukumäärän ratkaisemiseen (Muthén, 2003; Nylund, Asparouhov & Muthén, 2007): 1) AIC-indeksiä (Akaike Information Criterion), 2) BIC-indeksiä (Bayesian Information Criterion), 3) korjattua BIC-indeksiä (adjusted Bayesian Information Criterion), 4) luokittelun onnistumisen määrittämistä entropia-arvojen avulla, 5) VLMR-testiä (Vuong-Lo-Mendell-Rubin Test), 6) LMR-testiä (Lo-Mendell-Rubin Test), 7) BLRT-testiä (Bootstrap Likelihood Ratio Test) ja 8) lopullisen ryhmäratkaisun käytettävyyttä ja selkeyttä. Mallia, jonka AIC-, BIC- ja aBIC-arvot ovat pienimpiä, pidetään parhaana. Entropia vaihtelee välillä 0–1 ja lähellä yhtä olevat arvot ilmaisevat selkeää luokitusta (Celeux & Soromenho, 1996). LMR-, VLMR- ja BLRT-testit taas vertaavat eri ryhmämäärien ratkaisuja toisiinsa, ja kaikissa niistä tilastollisesti merkitsevä p-arvo (p < .05) viittaa siihen, että k ryhmää sisältävä malli tulisi korvata mallilla, jossa on vähintään k+1 ryhmää.

Tarmokkuuden ja uupumusasteisen väsymyksen kehityspolkujen tunnistamisen ja ryhmiin kuuluvien kuvailun jälkeen tarkasteltiin palautumisen kokemisen mahdollista vaihtelua kehityspolkuryhmissä. Analyysimenetelmänä käytettiin toistomittausten varianssianalyysia, jossa palautuminen toimi riippuvana ja ryhmä riippumattomana muuttujana. Tutkimuksessa kontrolloitiin sukupuolen, iän, kotona asuvien lasten lukumäärän ja viikon työtuntien vaikutus tuloksiin. Kuvailevien tietojen laskemiseen ja toistomittausten varianssianalyysien tekemiseen käytettiin PASW 18.0 -ohjelmaa ja kasvukäyrämallinnus tehtiin Mplus 5.21 -ohjelmalla.

TULOKSET

Kuvailevat tulokset

Tarmokkuuden ja uupumusasteisen väsymyksen kokemusten yleisyys ja yhteys

Taulukossa 1 on esitetty tutkimuksen summamuuttujien keskiarvot, keskihajonnat, Cronbachin alfa -kertoimet sekä muuttujien väliset korrelaatiot. Yleisesti ottaen tutkittavat raportoivat suhteellisen korkeaa tarmokkuuden tasoa koko työviikon ajan (ka 4.64–4.84, kh 1.31–1.45), kun taas uupumusasteinen väsymys oli suhteellisen matalalla tasolla (ka 2.57–2.68, kh 1.40–1.55). Tarmokkuuden (F(4, 284) = 1.66, p > .05) ja uupumusasteisen väsymyksen (F(4, 284) = 0.78, p > .05) kokemisessa ei havaittu eroja viikonpäivien välillä. Tarmokkuus ja uupumusasteinen väsymys korreloivat kohtuullisen voimakkaasti ja kielteisesti sekä taustakyselyssä selvitetyltä yleiseltä tasoltaan (r = -.60) että tutkimusviikon päiväkohtaisten arvojen osalta (r = -.31– -.61, työviikko kokonaisuutena r = -.66).

12_2_art-01-02.jpg

Kokemusten vaihtelu taustatekijöiden mukaan

Viikonpäivien välillä oli eroja tarmokkuudessa iän ja kotona asuvien lasten lukumäärän mukaan tarkasteltuna (yhdysvaikutusten F-testien p-arvot < .05). Tarkastelut osoittivat, että vanhemmat työntekijät olivat tarmokkaampia alkuviikosta, kun taas nuoremmilla tarmokkuus lisääntyi tilastollisesti merkitsevästi viikonlopun lähestyessä. Tarmokkuuden kokemukset vaihtelivat vähäisistä runsaisiin viikon aikana, jos kotona asui useampia lapsia. Viikon aikana koettu tarmokkuus oli samansuuntainen kuin taustakyselyssä raportoitu yleinen tarmokkuuden taso (omavaikutuksen F-testin p-arvo < .05). Viikon aikana koettu uupumusasteinen väsymys taas vastasi taustakyselyn yleistä uupumusasteisen väsymyksen kokemusta ja oli vastakkainen taustakyselyssä ilmaistulle tarmokkuuden tasolle (omavaikutuksien F-testien p-arvot < .05). Sukupuolten välillä ei ollut eroa tarmokkuuden kokemisessa viikon aikana (F(1, 71) = 0.06, p > .05), mutta miehet kokivat naisia enemmän uupumusasteista väsymystä kaikkina viikonpäivinä (F(1, 71) = 6.27, p < .05), kun muiden taustamuuttujien yhteys oli vakioitu.

Työhyvinvoinnin ryhmät

Koko aineiston keskiarvoihin perustuvien tarkastelujen jälkeen selvitettiin, löytyykö aineiston sisältä ryhmiä, jotka eroavat toisistaan tarmokkuuden ja uupumusasteisen väsymyksen kokemuksiltaan. Taulukossa 2 näkyvät työhyvinvoinnin energiaosa-alueiden, uupumusasteisen väsymyksen ja tarmokkuuden, pohjalta muodostettujen mixturemallien eri ryhmäratkaisujen sopivuusindeksit. Taulukosta havaitaan, että AIC-, BIC- ja aBIC-indeksit sekä BLRT-testi tukivat kolmen ryhmän ratkaisua. BLRT-testin on havaittu arvioivan luotettavimmin ryhmien määrää otoksen koosta riippumatta (Nylund ym., 2007). Kolmen ryhmän ratkaisun entropia oli hyvä, ja ratkaisu oli myös järkevä tulosten tulkinnan ja jatkoanalyysien kannalta. Neljän ryhmän ratkaisussa yhteen ryhmään olisi kuulunut vain hyvin pieni osa (4 %) tutkimukseen osallistujista, ja näin pienen ryhmän lisääminen malliin olisi vaikeuttanut tulkintaa ja ryhmien erottelua toisistaan. Jatkoanalyyseissa hyödynnettiin kolmen ryhmän ratkaisua.

Taulukossa 3 ja kuvioissa 1–3 on esitetty kolmen ryhmän ratkaisun tulokset. Suurimmassa ryhmässä (n = 194) tarmokkuuden taso oli koko viikon suhteellisen korkealla ja uupumusasteisen väsymyksen taso melko matalalla, kuten kuviosta 1 voidaan nähdä. Muutoksia tarmokkuuden ja uupumusasteisen väsymyksen kokemuksissa ei ollut havaittavissa viikon aikana. Ryhmä nimettiin tasaisen tarmokkaiksi. Ryhmään kuuluvista 92 % oli naisia ja iältään he olivat keskimäärin 43-vuotiaita (kh = 10.8). 96 %:lla oli taustalla vähintään ammatillinen opisto- tai ammattikorkeakoulutason tutkinto ja 4 % oli suorittanut ylemmän korkeakoulututkinnon. Yli puolet (55 %) ryhmän jäsenistä teki päivätyötä, ja työtunteja heille kertyi viikossa keskimäärin 39 (kh = 11.2). 83 % eli parisuhteessa ja 75 %:lla oli lapsia. 73 %:lla lapset asuivat vielä kotona.

12_2_art-01-03.jpg

Toista ryhmää, joka oli lukumääräisesti ensimmäistä huomattavasti pienempi (n = 30), luonnehtivat sekä tarmokkuuden että uupumusasteisen väsymyksen korkeat keskiarvotasot (ks. Kuvio 2). Tarmokkuus lisääntyi hieman lähestyttäessä viikonloppua, ja myös uupumusasteinen väsymys oli vähäisintä perjantaina. Muutokset eivät kuitenkaan olleet tilastollisesti merkitseviä. Tämä ryhmä nimettiin yhtä aikaa tarmokkaiksi ja väsyneiksi. 80 % ryhmän jäsenistä oli naisia ja iältään he olivat keskimäärin 45-vuotiaita (kh = 10.9). 33 % oli käynyt ammatillisen oppilaitoksen tai lukion ja 63 %:lla oli ammatillisen opiston tai ammattikorkeakoulun tutkinto. Ryhmään kuuluvat tekivät keskimäärin 42 tuntia töitä viikossa (kh = 14.8), ja työaikamuotona suurimmalla osalla (57 %) oli päivätyö. Parisuhteessa eli 87 % ryhmän jäsenistä, ja 73 %:lla oli lapsia. 77 %:lla ryhmään kuuluvista, joilla oli lapsia, lapset asuivat vielä kotona.

12_2_art-01-04.jpg

12_2_art-01-05.jpg

12_2_art-01-06.jpg

Kolmanteen ryhmään kuuluneet (n = 28) kokivat kohtuullisen paljon uupumusasteista väsymystä ja vain jossain määrin tarmokkuutta. Tämä ryhmä nimettiinkin uupuneiksi. Kuviosta 3 voi nähdä, että tälle ryhmälle oli tyypillistä se, että tiistaisin väsymys oli hieman matalammalla tasolla ja tarmokkuus puolestaan korkeammalla tasolla. Keskiviikkona väsymys kuitenkin lisääntyi pysyen korkealla tasolla loppuviikon. Tarmokkuus lisääntyi jonkin verran keskiviikon jälkeen, muttei kuitenkaan saavuttanut tiistain tasoa enää lopputyöviikon aikana. Tässäkään ryhmässä muutokset eivät kuitenkaan olleet tilastollisesti merkitseviä. Ryhmään kuuluvista 82 % oli naisia, ja keski-ikä oli 41 vuotta (kh = 10.4). Suurin osa ryhmän jäsenistä (57 %) oli suorittanut ammatillisen opiston tai ammattikorkeakoulun tutkinnon ja 4 %:lla oli vielä ylempi korkeakoulututkinto. Puolet (50 %) teki päivätyötä ja puolet (50 %) erilaisia vuorotyön muotoja. Työtunteja ryhmään kuuluvilla oli keskimäärin 39 viikossa (kh = 5.2). 79 % eli parisuhteessa, ja lapsia oli 79 %:lla ryhmän jäsenistä. 80 %:lla ryhmään kuuluvista, joilla oli lapsia, lapset asuivat vielä kotona.

Palautumisen kokeminen työhyvinvointiryhmissä

Työhyvinvointiryhmien välillä oli eroja palautumisessa (F(2, 148) = 5.14, p < .01), siten että tasaisesti tarmokkaiden ryhmässä palautumisen taso pysyi korkeana koko viikon ajan (ka = 4.64–4.77, kh = 1.53–1.73), ja vastaavasti uupuneilla palautumisen taso oli suhteellisen matalalla koko työviikon (ka = 2.88–3.48, kh = 1.53–1.77). Yhtä aikaa tarmokkaiden ja väsyneiden ryhmässä tunne palautumisesta lisääntyi hiukan viikonloppua kohden saavuttaen tasaisen tarmokkaiden palautumisen tason (ka = 3.83–4.53, kh = 1.53–1.86). Kaikissa ryhmissä vaikutukset olivat samansuuntaisia läpi työviikon, sillä palautumisella ja energiaryhmällä ei havaittu olevan yhdysvaikutusta (F(8, 592) = 1.21, p > .05). Palautumisen tunne oli siis myönteisessä yhteydessä tarmokkuuteen ja kielteisessä yhteydessä uupumusasteiseen väsymykseen. Taustatekijöistä kotona asuvien lasten lukumäärällä, työtunneilla viikossa ja sukupuolella ei ollut oma- eikä yhdysvaikutusta palautumisen kokemiseen viikon aikana (F-testien p-arvot > .05). Iällä oli kuitenkin omavaikutus palautumiseen (F(1, 148) = 7.79, p < .01), siten että vanhemmat työntekijät tunsivat palautuvansa keskimäärin paremmin kuin nuoremmat koko työviikon ajan.

POHDINTA

Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, kuinka tarmokkuutta ja uupumusasteista väsymystä koetaan työviikon aikana ja ilmeneekö näissä kokemuksissa päiväkohtaista vaihtelua. Työviikon aikaisten kokemusten tarkasteluun käytettiin sekä muuttuja- että henkilökeskeistä lähestymistapaa. Henkilökeskeisen tutkimusotteen avulla tarkastelimme, kuinka väsymyksen ja tarmokkuuden kokemukset kytkeytyvät toisiinsa työviikon aikana, ja millaisia työhyvinvoinniltaan erilaisia ryhmiä aineistosta voidaan löytää. Lisäksi selvitimme, onko työkuormituksesta palautumisen tunne yhteydessä tarmokkuuden ja uupumusasteisen väsymyksen kokemuksiin, ja jos on, niin miten. Tutkimuksen kohdejoukkona olivat naisvaltaisten hoito- ja palvelualojen työntekijät, joiden työ sisältää monenlaista vuorovaikutusta potilaiden ja asiakkaiden kanssa kiireisessä työympäristössä. Monilla on myös kotona pieniä lapsia, joten vapaa-aikaankin sisältyy erilaisia velvoitteita.

Tarmokkuuden ja uupumusasteisen väsymyksen yhteydet

Yleisesti ottaen tutkittavat raportoivat suhteellisen korkeaa tarmokkuuden ja matalaa uupumusasteisen väsymyksen tasoa koko viikon ilman merkittäviä muutoksia päivien välillä. Tarmokkuuden ja uupumusasteisen väsymyksen päiväkohtaiset tuntemukset vastasivat keskiarvoiltaan hyvin taustakyselyssä raportoituja työhyvinvoinnin yleistä tasoa koskevia arvioita. Henkilökeskeisen analyysin avulla tutkittavien joukosta oli kuitenkin löydettävissä kolme erilaista ryhmää, joilla tarmokkuuden ja uupumusasteisen väsymyksen kokemukset työviikon aikana erosivat toisistaan. Suurimmalla ryhmällä eli tasaisen tarmokkailla (n = 194) tarmokkuus oli koko työviikon kohtuullisen korkealla ja uupumusasteinen väsymys melko matalalla tasolla eli tämän ryhmän kokemukset vastasivat koko aineiston keskiarvotarkasteluista saatuja tuloksia. Tämän suuren ryhmän lisäksi löytyi kaksi pienempää ryhmää, joilla tarmokkuuden ja uupumusasteisen väsymyksen kokemukset poikkesivat enemmistön kokemuksista. Yhtä aikaa tarmokkaiden ja väsyneiden ryhmää (n = 30) luonnehtivat sekä tarmokkuuden että uupumusasteisen väsymyksen korkeat keskiarvotasot eli molempia koettiin yhtä aikaa, kun taas uupuneilla (n = 28) uupumusasteinen väsymys oli suhteellisen korkealla tasolla ja tarmokkuus kohtuullisen matalalla tasolla koko viikon. Kahden pienemmän ryhmän työhyvinvoinnin kokemukset erosivat vähemmän toisistaan. Verrattaessa näiden ryhmien keskiarvoja suomenkielisistä työn imu- ja työuupumusmittareiden käsikirjoista löytyviin normiarvoihin (Hakanen, 2009; Kalimo ym., 2006), voidaan kuitenkin todeta, että ryhmät eroavat toisistaan uupumusasteisen väsymyksen ja tarmokkuuden intensiteettitarkastelun mukaan, joka osaltaan validoi tutkimuksessa saatua ryhmäratkaisua.

Ryhmien sisällä ei tapahtunut tilastollisesti merkitseviä muutoksia tarmokkuuden tai uupumusasteisen väsymyksen kokemisessa eri viikonpäivien välillä, vaan ryhmien väliset erot olivat lähinnä tasoeroja. Sekä koko aineiston että ryhmätason tarkastelun perusteella siis vaikuttaisi siltä, ettei työviikon aikana tapahdu suurta vaihtelua työntekijän energisyyden kokemuksissa. Työn imun ja työuupumuksen energiaosa-alueissa havaittu vähäinen vaihtelu ja päiväkohtaisten arvioiden yhteneväisyys yleisten arvioiden kanssa tukevat käsitystä työn imusta ja työuupumuksesta suhteellisen pysyvinä ja pitkälläkin aikavälillä muuttumattomina säilyvinä kokemuksina (Schaufeli ym., 2002; Schaufeli & Bakker, 2004; Schaufeli & Enzmann, 1998; Toppinen-Tanner ym., 2002). Aiemmissa työn imua ja etenkin sen tarmokkuuden osa-aluetta tarkastelleissa päiväkirjatutkimuksissa (Sonnentag, Dormann ym., 2010; Sonnentag & Niessen, 2008) on kuitenkin havaittu yksilöllisten kokemusten vaihtelevan työpäivien välillä. Vaikka tässä tutkimuksessa tarmokkuuden ja uupumusasteisen väsymyksen kokemuksissa ei juurikaan esiintynyt vaihtelua työviikon aikana, ottamalla huomioon taustamuuttujat (tutkittavien ikä, kotona asuvien lasten lukumäärä ja työtunnit viikossa) löytyi kokemuksista pieniä päiväkohtaisia eroja. Päiväkirjatutkimusta työn imusta ja työuupumuksesta on toistaiseksi tehty melko vähän (Bakker ym., 2011; Sanz-Vergel ym., 2010; Sonnentag, 2003, 2005), joten lisätietoa päiväkohtaisesta vaihtelusta ja siihen vaikuttavista tekijöistä tarvitaan vielä.

Tarmokkuuden ja uupumusasteisen väsymyksen työviikon aikaisten tasojen välillä vallitsi kohtuullisen voimakas kielteinen korrelaatio (r = -.66), mikä viittaa siihen, että nämä kokemukset sulkevat suurelta osin pois toisensa eikä näitä molempia yleensä koeta saman päivän aikana. Kuitenkin tutkittavissa oli pieni joukko (n = 30), joka koki sekä tarmokkuutta että uupumusasteista väsymystä päivittäin. Työn imua ja työuupumusta pidetään yleisesti toisilleen vastakkaisina kokemuksina (Maslach ym., 2001; Maslach & Leiter, 1997; Schaufeli ym., 2002; Schaufeli & Bakker, 2004), mutta niiden osa-alueiden sijoittumisesta samalle jatkumolle ei ole yksimielisyyttä. Gonzalez-Roman ym. (2006) tutkimuksessa tarmokkuus ja uupumusasteinen väsymys muodostivat heikon tai keskivahvan energiajatkumon, kun taas Demeroutin ym. (2010) ja Mäkikankaan ym. (2012) tutkimukset tukivat käsitystä tarmokkuudesta ja uupumusasteisesta väsymyksestä toisistaan erillisinä ilmiöinä. Näissä aiemmissa tutkimuksissa on käytetty joko poikittaisasetelmaa ja yleistä arviota työhyvinvoinnista tai pitkittäistutkimusta tutkimusajankohtien osuessa vuosien aikavälille.

Poiketen näistä aikaisemmista tutkimuksista päiväkirjatutkimuksemme tulos viittaa vahvan energiajatkumon olemassaoloon. Tämä tulos merkitsee sitä, että tarmokkuutta ja uupumusasteista väsymystä ei yleensä koeta saman päivän aikana, mutta pidemmän aikavälin seurannoissa niitä molempia voidaan havaita myös yhtä aikaa. Esimerkiksi uupuneella saattaa olla välillä tarmokkaita päiviä, kun taas täynnä energiaa ja intoa oleva työntekijä voi toisinaan kokea voimakasta väsymystä. Tällainen vaihtelu voi luonnollisesti kytkeytyä vaihteluun työn vaatimuksissa ja voimavaroissa: esimerkiksi työkiire voi vaihdella päivästä toiseen, mikä johtaa joko tarmokkuuden tai väsymyksen kokemiseen. Tämä onkin kiintoisa jatkotutkimuksen kohde. Lisäksi tarmokkuuden ja uupumusasteisen väsymyksen yhtä tai eriaikaisen kokemisen määrittämistä vaikeuttaa suomalaisten kliinisesti validoitujen katkaisurajojen puute (Hakanen, 2009; Kalimo ym., 2006).

Työhyvinvoinnin yhteys palautumiseen ja muihin tekijöihin

Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin myös palautumisen yhteyttä tarmokkuuteen ja uupumusasteiseen väsymykseen päivätasolla ja selvitettiin, eroavatko energiaryhmät toisistaan palautumisen tuntemuksiltaan. Tutkimuksessa havaittiin, että tasaisen tarmokkaiden ryhmään kuuluvat palautuivat hyvin koko viikon ajan, kun taas uupuneilla palautuminen oli vähäistä työpäivinä. Yhtä aikaa tarmokkaat ja väsyneet kokivat palautuvansa paremmin työviikon loppupuolella, ja viikon viimeisinä päivinä he saavuttivat tasaisen tarmokkaiden palautumisen tason. Onnistunut palautuminen näyttäisi siis olevan yhteydessä korkeampaan tarmokkuuden tasoon epäonnistuneen palautumisen yhdistyessä uupumusasteisen väsymyksen kokemiseen työviikon aikana. Havainto on yhteneväinen palautumisen ja työhyvinvoinnin teorioiden oletusten (Kinnunen ym., 2011; Kinnunen & Mauno, 2009; Sonnentag, Dormann ym., 2010) sekä aiempien tutkimustulosten (esim. Sanz-Vergel ym., 2010; Sonnentag, 2003; Sonnentag, Kuttler ym., 2010; Sonnentag & Niessen, 2008) kanssa. Tämän tutkimuksen tulosten pohjalta ei pystytä kuitenkaan sanomaan, vaikuttaako palautuminen energisyyttä lisäävästi vai mahdollistaako korkea tarmokkuus tai matala uupumusasteinen väsymys paremman palautumisen. Sonnentagin ja Niessenin (2008) tutkimuksessa todettiin onnistuneiden palautumisen kokemusten kasaantumisen ennakoivan tarmokkuutta, ja aiemmissa tutkimuksissa on havaittu, ettei seurausyhteyksiä työn imusta ja työuupumuksesta palautumiseen juurikaan esiinny (Sonnentag, Binnewies ym., 2010; Sonnentag & Niessen, 2008). Palautuminen näyttäisi siten ennakoivan työhyvinvointia eikä toisinpäin.

Tutkimuksessa oli mukana taustamuuttujia (sukupuoli, ikä, kotona asuvien lasten lukumäärä, työtunnit viikossa), joiden on havaittu olevan yhteydessä tarmokkuuden, uupumusasteisen väsymyksen ja palautumisen kokemiseen (esim. Hakanen, 2009; Kalimo ym., 2006; Maslach ym., 2001; Sanz-Vergel ym., 2010; Schaufeli & Enzmann, 1998; Sonnentag, 2003). Tässä tutkimuksessa miesten havaittiin kokevan enemmän uupumusasteista väsymystä, kun taas tarmokkuuden kokemisessa ei ollut eroja sukupuolten välillä. Aiempien tutkimusten perusteella työuupumuksen kokemisen sukupuolieroista on vaikea tehdä yhteneväistä johtopäätöstä, sillä käsitykset erojen olemassaolosta ja luonteesta vaihtelevat (Kalimo ym., 2006; Maslach ym., 2001; Schaufeli & Enzmann, 1998). Usein on kuitenkin havaittu naisten kokevan enemmän emotionaalista uupumusta (Schaufeli & Enzmann, 1998), kun taas tässä tutkimuksessa miehet kokivat naisia enemmän uupumusasteista väsymystä. Tähän tulokseen saattaa vaikuttaa se, että tutkittavat työskentelivät naisvaltaisilla hoito- ja palvelualoilla, joissa miehiin saattaa kohdistua suurempia paineita perustella ammatinvalintaansa. Näillä aloilla miehille saattaa myös kasaantua tehtäviä, joiden ajatellaan olevan fyysisesti liian raskaita naisille, mikä voi osaltaan aiheuttaa väsymystä. Myös työn imun sukupuolieroista on erilaisia tuloksia (ks. esim. Hakanen, 2009), mutta usein naisten on havaittu kokevan enemmän työn imua. Tässäkin tutkimuksessa naisia oli suhteellisesti enemmän tasaisen tarmokkaiden energiaryhmässä, vaikkei muuttujakeskeisessä keskiarvotarkastelussa havaittukaan eroja tarmokkuuden kokemuksissa sukupuolten välillä.

Myös työhyvinvointiryhmät erosivat toisistaan taustatekijöiltään. Tasaisen tarmokkailla oli vähemmän työtunteja ja heidän lapsensa asuivat harvemmin kotona kuin kahteen muuhun ryhmään kuuluvilla. Näiden tulosten perusteella vaikuttaisi siltä, että tarmokkaimman ryhmän jäsenillä oli vähemmän kuormitustekijöitä työssään ja kotona, jolloin kuormitustekijät eivät vie tarmoa. Vastaavasti uupuneille vaikutti kasaantuvan kuormitustekijöitä, jotka on yhdistetty alhaiseen työn imuun ja/tai korkeaan työuupumukseen (esim. Hakanen, 2009; Kalimo ym., 2006; Maslach ym., 2001; Schaufeli & Enzmann, 1998; Sonnentag & Niessen, 2008): he olivat nuorempia, elivät harvemmin parisuhteessa ja heidän lapsensa asuivat useammin kotona. Kotona olevien pienten lasten on tutkimuksesta toiseen havaittu lisäävän mm. työn ja perheen yhteensovittamisen ongelmia, jotka puolestaan ennakoivat hyvinvoinnin pulmia (esim. Kinnunen & Mauno, 2008; Rantanen & Kinnunen, 2005). Yhtä aikaa tarmokkailla ja väsyneillä taas oli enemmän työtunteja kuin kahteen muuhun energiaryhmään kuuluvilla. Lisäksi huomattiin, että iäkkäämmät tunsivat palautuvansa nuorempia paremmin. Ehkä tällä on yhteys siihen, että huonoiten palautuvien uupuneiden ryhmään kuuluvat olivat keskimäärin kahden muun ryhmän jäseniä nuorempia. Toisaalta on myös mahdollista, että palautumisen strategiat kehittyvät iän myötä, mutta tätä ei ole toistaiseksi tarkasteltu pitkittäistutkimuksissa.

Tutkimuksen arviointi ja johtopäätökset

Työn imua, työuupumusta ja palautumista ei ole juurikaan tutkittu yhtä aikaa, ja varsinkin päiväkirjatutkimusta on tehty hyvin vähän. Tämä tutkimus siis tarjoaa uutta tietoa kolmesta keskeisestä työhyvinvoinnin ilmiöstä hyödyntäen sekä muuttuja- että henkilökeskeistä lähestymistapaa. Käytettäessä molempia lähestymistapoja saadaan yhtä aikaa tietoa tutkittavan ilmiön esiintymisestä koko tutkittavien joukon tasolla ja lisäksi voidaan tunnistaa pienempiä ryhmiä, joiden kokemukset poikkeavat enemmistön kokemuksista (Laursen & Hoff, 2006). Näin voidaan tarkentaa työhyvinvoinnin teorioita ja selittää paremmin ilmiöiden kokemisessa esiintyvää vaihtelua. Henkilökeskeisen lähestymistavan käyttö mahdollistaa myös pahoinvoivien ja hyvinvoinnin heikentymisen vaarassa olevien tunnistamisen pääosin hyvinvoivien joukosta. Tällöin apua tarvitsevat pääsevät todennäköisemmin työterveyspalvelujen piiriin.

Tutkimuksen tulosten yleistettävyyttä arvioitaessa on huomioitava, että tutkittavat tulevat naisvaltaisilta hoito- ja palvelualoilta, jolloin heidän kokemuksensa eivät välttämättä vastaa muilla aloilla työskentelevien tai työssäkäyvien miesten kokemuksia. Myös päiväkirjamenetelmään saattaa liittyä haasteita (esim. tiivis raportointi, kyky ja tyyli vastata päiväkirjatutkimukseen), joiden vaikutuksista tutkittaviin ilmiöihin ei ole vielä selkeää käsitystä (Bolger ym., 2003). Päiväkirjamenetelmän käyttö lienee silti perusteltua, sillä se tarjoaa mahdollisuuden tarkastella ihmisten kokemuksia tilannekohtaisesti ilman taaksepäin muistelun aiheuttamia sekaannuksia ja antaa näin uudenlaista tietoa työhyvinvoinnista.

Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin vain työn imun ja työuupumuksen energiaosa-alueita, ja jatkossa olisikin hyvä ottaa päiväkohtaisiin tarkasteluihin mukaan myös muut työn imun ja työuupumuksen osa-alueet. Tällöin olisi mahdollista selvittää tarkemmin, kuinka työhyvinvoinnin eri osa-alueiden kokemukset vaihtelevat työpäivien välillä ja saada parempi kuva työn imun ja työuupumuksen pysyvyydestä ja muutoksesta. Jatkossa olisi myös aiheellista tutkia työn imun ja työuupumuksen sekä palautumisen välisiä syy-seuraussuhteita tarkemmin, sillä tietämällä, miten työhyvinvoinnin eri osa-alueet vaikuttavat toisiinsa, työhyvinvointia parantavia interventioita voitaisiin kehittää toimivammiksi ja hyödyllisemmiksi. Tässä tutkimuksessa palautumista mitattiin palautumisen tunteena, mutta Sonnentag ja Fritz (2007) ovat kuvanneet neljä erillistä onnistuneeseen palautumiseen liittyvää strategiaa, joista etenkin psykologisen irrottautumisen on huomattu olevan yhteydessä sekä työn imuun että työuupumukseen (Kinnunen ym., 2011; Sonnentag, Binnewies ym., 2010; Sonnentag, Kuttler ym., 2010). Palautumisen strategioiden yhteyttä työn imuun ja työuupumukseen voisi siis olla aiheellista tarkastella myös päivätasolla, sillä tällöin saataisiin tietoa siitä, millaisten prosessien kautta palautuminen on yhteydessä työn imuun ja työuupumukseen.

Lisätutkimusta aiheesta tarvitaan vielä, mutta tämän tutkimuksen tulosten perusteella vaikuttaa siltä, että vaikka suurin osa työntekijöistä säilyttää tarmokkuutensa työviikon ajan, niin erityisen tärkeää on kiinnittää huomiota siihen, että työyhteisöistä löytyy pieniä ryhmiä, joiden työhyvinvointi on heikompi kuin enemmistöllä. Tunteiden ja työhyvinvoinnin kokemusten on havaittu tarttuvan ja siirtyvän työyhteisöissä ja työn ja kodin välillä (Bakker & Xanthopoulou, 2009; Barsade, 2002; Rantanen, 2008; Westman, 2001), joten pienikin pahoinvoivien joukko voi vaikuttaa koko työyhteisön ilmapiiriin ja suoriutumiseen sekä myös työntekijän perheen hyvinvointiin. Uupuneiden ja uupumassa olevien tunnistamiseen tulisi käyttää enemmän aikaa ja voimavaroja, jotta heidät saataisiin ajoissa kuntoutusinterventioiden piiriin. Tämän tutkimuksen tulosten mukaan palautuminen on yhteydessä myönteiseen energisyyteen, joten palautumisen edistämisestä työpaikoilla, esimerkiksi riittävillä tauoilla ja kotiin vietävien töiden vähentämisellä, voisi olla apua työn imun lisäämisessä ja työuupumuksen vähentämisessä. Työn imu säilyy parhaiten, kun työstä irrottaudutaan tarvittaessa (Mauno, Rantanen & Kinnunen, 2009; Siltaloppi & Kinnunen, 2009). Näin pystyttäisiin ehkäisemään vahingollisten uupumuskierteiden syntymistä ja työhyvinvoinnin heikkenemistä sekä tukemaan työntekijöiden jaksamista. Pienilläkin sijoituksilla työhyvinvoinnin lisäämiseen on huomattava merkitys pyrittäessä pidentämään työuria ja vähentämään sairaslomia.

Artikkeli on saapunut toimitukseen 11.5.2011 ja hyväksytty julkaistavaksi 13.2.2012.

Lähteet

Bakker, A. B. (2009). Building engagement in the workplace. Teoksessa R. J. Burke & C. L. Cooper (toim.), The peak performing organization (s. 50–72). Abingdon: Routledge.

Bakker, A. B., Albrecht, S. L. & Leiter, M. P. (2011). Key questions regarding work engagement. European Journal of Work and Organizational Psychology, 20, 4–28.

Bakker, A. B. & Leiter, M. P. (2010). Where to go from here: Integration and future research on work engagement. Teoksessa A. B. Bakker & M. P. Leiter (toim.), Work engagement – A handbook of essential theory and research (s. 181–196). New York: Psychology Press.

Bakker, A. & Xanthopoulou, D. (2009). The crossover of daily work engagement. Test of an actor-partner interdependence model. Journal of Applied Psychology, 94, 1562–1571.

Barsade, S. (2002). The ripple effect: Emotional contagion and its influence on group behavior. Administrative Science Quarterly, 47, 644–675.

Binnewies, C. Sonnentag, S. & Mojza, E. (2009). Feeling recovered and thinking about the good sides of one’s work. Journal of Occupational Health Psychology, 14, 243–256.

Boersma, K. & Lindblom, K. (2009). Stability and change in burnout profiles over time: A prospective study in the working population. Work & Stress, 23, 264–283.

Bolger, N., Davis, A. & Rafaeli, E. (2003). Diary methods: Capturing life as it is lived. Annual Review of Psychology, 54, 579–616.

Brenninkmeijer, V. & VanYperen, N. (2003). How to conduct research on burnout: Advantages and disadvantages of a unidimensional approach in burnout research. Occupational and Environmental Medicine, 60, 16–20.

Celeux, G. & Soromenho, G. (1996). An entropy criterion for assessing the number of clusters in a mixture model. Journal of Classification, 13, 195–212.

Crawford, E. R., LePine, J. A. & Rich, B. L. (2010). Linking job demands and resources to employee engagement and burnout: A theoretical extension and meta-analytic test. Journal of Applied Psychology, 95, 834–848.

Demerouti, E., Bakker, A. B., Vardakou, I. & Kantas, A. (2003). The convergent validity of two burnout instruments: A multitrait-multimethod analysis. European Journal of Psychological Assessment, 19, 12–23.

Demerouti, E., Mostert, K. & Bakker, A. B. (2010). Burnout and work engagement: A thorough investigation of the independency of both constructs. Journal of Occupational Health Psychology, 15, 209–222.

Duncan, T. E., Duncan, S. C. & Strycker, L. A. (2006). An introduction to latent variable growth curve modeling: concepts, issues and applications (2. painos). Mahwah, NJ: Erlbaum.

Gonzalez-Roma, V., Schaufeli, W. B., Bakker, A. B. & Lloret, S. (2006). Burnout and work engagement: Independent factors or opposite poles? Journal of Vocational Behavior, 62, 165–174.

Fritz, C. & Sonnentag, S. (2005). Recovery, health, and job performance: Effects of weekend experiences. Journal of Occupational Health Psychology, 10, 187–199.

Hakanen, J. (2004). Työuupumuksesta työn imuun: työhyvinvointitutkimuksen ytimessä ja reuna-alueilla. Helsinki: Työterveyslaitos.

Hakanen, J. (2009). Työn imun arviointimenetelmä (Utrecht Work Engagement Scale). Helsinki: Työterveyslaitos.

Hakanen, J. J., Bakker, A. B. & Schaufeli, W. B. (2006). Burnout and work engagement among teachers. Journal of School Psychology, 43, 495–513.

Halbesleben, J. R. B. (2010). A meta-analysis of work engagement: Relationships with burnout, demands, resources, and consequences. Teoksessa A. B. Bakker & M. P. Leiter (toim.), Work engagement – A handbook of essential theory and research (s. 102–117). New York: Psychology Press.

Kalimo, R., Hakanen, J. & Toppinen-Tanner, S. (2006). Maslachin yleinen työuupumuksen arviointimenetelmä MBI-GS. Helsinki: Työterveyslaitos.

Kinnunen, U., Feldt, T., Siltaloppi, M. & Sonnentag, S. (2011). Job demands-resources model in the context of recovery: Testing recovery experiences as mediators. European Journal of Work and Organizational Psychology, 20, 805–832.

Kinnunen, U. & Mauno, S. (2008). Work-family conflict in individuals’ lives: Prevalence, antecedents, and outcomes. Teoksessa K. Näswall, J. Hellgren & M. Sverke (toim.), The individual in the changing working life (s. 126–147). New York: Cambridge University Press.

Kinnunen, U. & Mauno, S. (toim.) (2009). Irtiottoja työstä: työkuormituksesta palautumisen psykologia. Tampere: Tampereen Yliopistopaino Oy.

Laursen, B. & Hoff, E. (2006). Person-centered and variable-centered approaches to longitudinal data. Merrill-Palmer Quarterly, 52, 377–389.

Lee, R. T. & Ashforth, B. E. (1996). A meta-analytic examination of the correlates of the three dimensions of job burnout. Journal of Applied Psychology, 81, 123–133.

Leiter, M. P. (1993). Burnout as a developmental process: Consideration of models. Teoksessa W. B. Schaufeli, C. Maslach & T. Marek (toim.), Professional burnout: Recent developments in theory and research (s. 237–250). Philadelphia, PA, US: Taylor & Francis.

Leiter, M. P. (1991). Coping patterns as predictors of burnout: The function of control and escapist coping patterns. Journal of Organizational Behavior, 12, 123–144.

Leiter, M. P. & Maslach, C. (1988). The impact of interpersonal environment on burnout and organizational commitment. Journal of Organizational Behavior, 9, 297–308.

Markkanen, K. (2009). Tehy tilastoina 2009. Helsinki: Multiprint Oy.

Maslach, C. (2003). Job burnout: New directions in research and intervention. Current Directions in Psychological Science, 12, 189–192.

Maslach, C. & Leiter, M. P. (1997). The truth about burnout: How organizations cause personal stress and what to do about it. San Francisco, CA: Jossey-Bass.

Maslach, C., Schaufeli, W. B. & Leiter, M. P. (2001). Job burnout. Annual Review of Psychology, 52, 397–422.

Mauno, S., Rantanen, J. & Kinnunen, U. (2009). Palautuminen työn ja perheen yhdistämisen palapelissä. Teoksessa U. Kinnunen & S. Mauno (toim.), Irtiottoja työstä: työkuormituksesta palautumisen psykologia (s. 67–84). Tampere: Tampereen Yliopistopaino Oy.

Meijman, T. F. & Mulder, G. (2001). Psychological aspects of workload. Teoksessa P. J. D. Drenth, H. Thierry & C. J. de Wolff (toim.), A handbook of work and organizational psychology: Work psychology, 2.painos (s. 5–34). Hove: Psychology Press.

Mostert, K. & Rothmann, S. (2006). Work-related well-being in the South African Police Service. Journal of Criminal Justice, 34, 479–491.

Muthén, B.O. (2003). Statistical and substantive checking in growth mixture modeling: Comment on Bauer and Curran. Psychological Methods, 8, 369–377.

Muthén, L.K. & Muthén, B.O. (2000). Integrating person-centered and variable-centered analyses: Growth mixture modeling with latent trajectory classes. Alcoholism: Clinical and Experimental Research, 24, 882–891.

Muthén, L.K. & Muthén, B.O. (1998–2010). Mplus User’s Guide (6. painos). Los Angeles, CA: Muthén & Muthén.

Mäkikangas, A., Feldt, T., Kinnunen, U. & Tolvanen, A. (2012). Do low burnout and high work engagement always go hand in hand? – Investigation of the energy and identification dimensions in longitudinal data. Anxiety, Stress and Coping, 25, 93–116.

Nylund, K. L., Asparouhov, T. & Muthén, B. O. (2007). Deciding on the number of classes in latent class analysis and growth mixture modeling: A Monte Carlo simulation study. Structural Equation Modeling, 14, 535–569.

Näätänen P., Aro, A., Matthiesen, S. & Salmela-Aro, K. (2003). Bergen burnout indicator 15. Helsinki: Edita.

PAM – Palvelualojen ammattiliitto (2010). Palvelualojen taskutilasto 2010. [Verkkojulkaisu]. [viitattu 16.11.2010]. Saatavissa: http://www.pam.fi/fi/info/tilastotjatutkimukset/Documents/ Palvelualojen%20taskutilasto%202010.pdf

Rantanen, J. (2008). Work-family interface and psychological well-being – A personality and longitudinal perspective. Jyväskylä: Jyväskylä University Printing House.

Rantanen, J. & Kinnunen, U. (2005). Työn ja perhe-elämän vuorovaikutus. Teoksessa U. Kinnunen, T. Feldt & S. Mauno (toim.) Työ leipälajina – työhyvinvoinnin psykologiset perusteet (s. 229–264). Jyväskylä: PS-Kustannus.

Sanz-Vergel, A. I., Demerouti, E., Moreno-Jimenez, B. & Mayo, M. (2010). Work-family balance and energy: A day-level study on recovery conditions. Journal of Vocational Behavior, 76, 118–130.

Schaufeli, W. B. & Bakker, A. B. (2004). Job demands, job resources, and their relationship with burnout and engagement: A multi-sample study. Journal of Organizational Behavior, 25, 293–315.

Schaufeli, W. B., Bakker, A. B. & Salanova, M. (2006). The measurement of work engagement with a short questionnaire – A cross-national study. Educational and Psychological Measurement, 66, 701–716.

Schaufeli, W. B., Bakker, A. B. & Van Rhenen, W. (2009). How changes in job demands and resources predict burnout, work engagement and sickness absenteeism. Journal of Organizational Behavior, 30, 893–917.

Schaufeli, W. & Enzmann, D. (1998). The burnout companion to study and practice: A critical analysis. London: Taylor & Francis.

Schaufeli, W. B., Leiter, M. P. & Maslach, C. (2009). Burnout: 35 years of research and practice. The Career Development International, 14, 204–220.

Schaufeli, W. B., Salanova, M., Gonzalez-Roma, V. & Bakker, A. B. (2002). The measurement of engagement and burnout: A two sample confirmatory factor analytic approach. Journal of Happiness Studies, 3, 71–92.

Seppälä, P., Mauno, S., Feldt, T., Hakanen, J., Kinnunen, U., Tolvanen, A. & Schaufeli, W. (2009). The construct validity of the Utrecht Work Engagement Scale: Multisample and longitudinal evidence. Journal of Happiness Studies, 10, 459–481.

Shirom, A. (2010). Feeling energetic at work: On vigor´s antecedents. Teoksessa A. B. Bakker & M. P. Leiter (toim.), Work engagement – A handbook of essential theory and research (s. 69–84). New York: Psychology Press.

Siltaloppi, M. & Kinnunen, U. (2009). Vapaa-ajan merkitys työkuormituksesta palautumisessa. Teoksessa U. Kinnunen & S. Mauno (toim.), Irtiottoja työstä: työkuormituksesta palautumisen psykologia (s. 99–113). Tampere: Tampereen Yliopistopaino Oy.

Sonnentag, S. (2003). Recovery, work engagement, and proactive behavior: A new look at the interface between nonwork and work. Journal of Applied Psychology, 88, 518–528.

Sonnentag, S. (2005). Burnout research: Adding an off-work and day-level perspective. Work and Stress, 19, 271–275.

Sonnentag, S., Binnewies, C. & Mojza, E. J. (2010). Staying well and engaged when demands are high: The role of psychological detachment. Journal of Applied Psychology, 95, 965–976.

Sonnentag, S., Dormann, C. & Demerouti, E. (2010). Not all days are created equal: The concept of state work engagement. Teoksessa A. B. Bakker & M. P. Leiter (toim.), Work engagement – A handbook of essential theory and research (s. 25–38). New York: Psychology Press.

Sonnentag, S. & Fritz, C. (2007). The Recovery Experience Questionnaire: Development and validation of a measure for assessing recuperation and unwinding from work. Journal of Occupational Health Psychology, 12, 204–221.

Sonnentag, S., Kuttler, I. & Fritz, C. (2010). Job stressors, emotional exhaustion, and need for recovery: A multi-source study on the benefits of psychological detachment. Journal of Vocational Behavior, 76, 355–365.

Sonnentag, S. & Kruel, U. (2006). Psychological detachment from work during off-job time: The role of job stressors, job involvement, and recovery-related self-efficacy. European Journal of Work and Organizational Psychology, 15, 197–217.

Sonnentag, S., Mojza, E. J., Binnewies, C. & Scholl, A. (2008). Being engaged at work and detached at home: A week-level study on work engagement, psychological detachment, and affect. Work & Stress, 22, 257–276.

Sonnentag, S. & Niessen, C. (2008). Staying vigorous until work is over: The role of trait vigour, day-specific work experiences and recovery. Journal of Occupational and Organizational Psychology, 81, 435–458.

Toppinen-Tanner, S., Kalimo, R. & Mutanen, P. (2002). The process of burnout in white-collar and blue-collar jobs: Eight-year prospective study of exhaustion. Journal of Organizational Behavior, 23, 555–570.

Westman, M. (2001). Stress and strain crossover. Human Relations, 54, 717–752.

Xanthopoulou, D., Bakker, A. B., Heuven, E., Demerouti, E. & Schaufeli, W. B. (2008). Working in the sky: A diary study on work engagement among flight attendants. Journal of Occupational Health Psychology, 13, 345–356.

Xanthopoulou, D., Bakker, A.B., Demerouti, E. & Schaufeli, W.B. (2009). Reciprocal relationships between job resources, personal resources and work engagement. Journal of Vocational Behavior, 74, 235–244

Zijlstra, F. R. H. & Sonnentag, S. (2006). After work is done: Psychological perspectives on recovery from work. European Journal of Work and Organizational Psychology, 15, 129–138.