Toimittajan kommentti

Reilua peliä?

09-01-12

Jussi Valtonen

Suomalainen rahapelijärjestelmä on sairas ja kohtuuton tapa siirtää rahaa kaikkein heikoimmilta keskituloisille.

Olen pitänyt rahapelejä hyvänä asiana. Olen kuvitellut, että pelit tuottavat yhteiskunnalle rahaa, jota emme muuten saisi ja joka puolueettomasti jaetaan rakentaviin tarkoituksiin. Joillekuille aiheutuu toki ongelmia, mutta olen kuvitellut, että ongelmapelaajat hakevat ja saavat tarvitsemaansa hoitoa, ja että yhteiskunnallisesti pelaamisen haitat on minimoitu. Olen kuvitellut, että "pelaamalla autat", ja että Raha-automaattiyhdistyksen "hyvän tahdon pelit" ovat oikeudenmukainen tapa rahoittaa sosiaali- ja terveysalaa.

Mielipiteeni on muuttunut täysin. Silmäni aukesivat erityisesti kahden julkaisun ansiosta. Ne ovat Sininauhaliiton tutkimusjohtajan Pekka Lundin (2010) kirja Rahapeliongelma – yksilölle jätetty taakka (PS-kustannus) ja sosiaalietiikan tutkija Janne Nikkisen (2008) artikkeli Sosiaalieettinen näkökulma rahapeliongelmien ehkäisyyn ja hoitoon. Näihin tutustuttuani en enää ymmärrä järjestelmäämme enkä asenteitamme lainkaan.

Suomalaisten peleihin vuosittain häviämä rahasumma on valtava, 1,4 miljardia euroa. Määrä on suurempi kuin esimerkiksi alkoholivero. Monet, ehkä jopa kaikki pelirahoilla tuetuista sosiaali- ja terveysprojekteista ovat sinänsä hyviä ja kannatettavia. Mutta mistä nämä rahat tulevat?

Jopa 41 prosenttia suomalaisista pelaa viikoittain, mutta kolmasosan tuotoista häviää kolmen prosentin ryhmä – ne 130 000 ihmistä, jotka kärsivät rahapeliongelmista (Lund, 2010; Suomalaisen rahapelaamisen vuosikirja 2009). Keräämme toisin sanoen 500 miljoonaa euroa joka vuosi ongelmapelaajien taskuista. Tämä on rahaa, jonka pelaajat voisivat käyttää omaan elämiseensä. Pelatakseen he tinkivät perheensä menoista, velkaantuvat ja ottavat kohtuuttomia pikavippejä (esimerkkejä hyvinkin luovista ratkaisuista ks. Lund, 2010). Alkoholisti voi vuoden ryyppyputkessa menettää työnsä, ihmissuhteensa ja itsekunnioituksensa mutta ei välttämättä vietä loppuikäänsä velkavankeudessa. Pelivelat eivät kuitenkaan häviä, vaikka peleistä pysyisi erossa loppuikänsä. Velka päin vastoin kasvaa korkoa korolle. Monet peliongelmaisista ovatkin varattomia koko loppuikänsä. Ja syystä katkeria.

Nämä ihmiset ovat niitä, joille ei toivoisi ongelmia kasattavan. Peliongelma kehittyy psykiatrisille potilaille 17 kertaa muita helpommin, heillä on muita enemmän päihdeongelmia, ahdistus-, persoonallisuus- ja mielialahäiriöitä, ja peliongelma kehittyy todennäköisemmin leskille ja eronneille ja niille, joiden sosioekonominen asema on heikko (Shaffer & Martin, 2011). Velkaantumisen ohella ongelmapelaamisesta seuraa usein ihmissuhdeongelmia, muutoksia minäkuvassa, alemmuuden, tyhjyyden ja häpeän tunteita ja kasvanut itsemurhariski. Peliriippuvuus johtaa usein heikkoon opiskelu- ja työmenestykseen, syrjäytymiseen ja mielenterveysongelmiin, jotka kaikki jälleen vahvistavat pelaamisen riskiä, toteaa kanadalaisprofessori Robert Williams kollegoineen (2007) raportissaan peliongelmien ehkäisystä.

Tilastotieteen valossa uhkapelaaminen on sulaa hulluutta. Niin hedelmäpeleissä, blackjackissa kuin ruletissakin talo voittaa aina. Aivoja ei ole kuitenkaan rakennettu ymmärtämään todennäköisyyksiä. Pelaaminen aktivoi palkintoihin liittyviä dopaminergisiä järjestelmiä aivoissa, jotka olivat savannilla elintärkeitä, mutta joista on 2000-luvun pelihallissa pelkkää haittaa. Peliongelma muistuttaakin huumeriippuvuutta, myös neurobiologisesti. Pahiten riippuvuutta aiheuttavat automaatit, joissa palkintoa voi hakea mahdollisimman tiheästi. Siksi Lotto ei ole samalla tavalla vaarallinen kuin RAY:n "hyvän tahdon" peliautomaatit.

Erityisesti kaksi kognitiivista tekijää vääristää kykyämme ymmärtää, miten pelit toimivat. Ihminen luontojaan kuvittelee, että omilla valinnoilla on merkitystä. Ja vaikka häviäisi, voitto oli jo niin lähellä -tilanteet tuntuvat aina lupaavan hyvää. Vääristymien vaikutus näkyy myös neurofysiologisesti (ks. esim. Clark, 2010; Clark ym., 2011), ja niillä pelaajat saadaan pelaamaan pitempään ja suuremmilla panoksilla. Callan ym. (2011) osoittivat äskettäin, että myös kokemus epäoikeudenmukaisuudesta saa terveet aikuiset hakemaan lyhytnäköisiä voittoja ja pelaamaan enemmän.

Ongelmapelaamisessa yhdistyy siis monta vaikeaa tekijää: hallinnan illuusio, neurobiologinen koukuttuminen, rahojen varma menettäminen ja velkaantumisen kohtuuttomuus, joka houkuttelee pelaamaan lisää. Joku voisi pitää tätä laskelmoituna tapana huijata niitä, jotka eivät osaa varoa.

Suomen rahapelikäytäntö on monesta syystä erityisen haitallinen. Williams ym.:n (2007) mukaan riippuvuuksien kehittymistä ennustaa pelien helppo ja yleinen saatavuus. Käytäntö ei Suomessa voisi olla huonompi. Koko väestö on tavoitettu. Elektronisia rahapeliautomaatteja on sijoitettu tasaisesti kauppoihin, kioskeihin ja odotustiloihin – vaikka juuri näiden laitteiden yhteys ongelmiin on kaikkein selvin ja hyvin tunnettu (Williams ym., 2007). Myös Nikkisen mukaan tehokkaimpia keinoja ehkäistä ongelmia olisi rajoittaa pelien saatavuutta.

Järjestöt on kuitenkin Suomessa tehty RAY:n avustuksista täysin riippuvaisiksi. Ehkä siksi ei kuule muistutettavan, että rahat tulevat psykiatristen potilaiden ottamista pikavipeistä. Sen sijaan että pelaamista rajoitettaisiin, tuotot yritetään maksimoida. Kuten Nikkinen toteaa, RAY pyrkii toimintansa terästämiseen ja "pysäyttämään pelaajakunnan supistumisen".

RAY on myös "haastanut yhteisöt mukaan viestintään RAY-järjestelmän puolesta". RAY:n merkkiä tulee käyttää, kun avustusta on myönnetty. Siispä kun peliongelmainen etsii apua, hän kohtaa esimerkiksi Suomen Mielenterveysseuran etusivulla "RAY tukee" -tunnuksen. Sitä klikkaamalla aukeaakin mukavasti Pelimaailma-ikkuna: "Erilaisia pelejä automaateista pokeriin. Löydä omat suosikkisi. Pelit ovat kokeiltavissa ilmaiseksi."

Onko tämä ihan reilua? Voisiko mielenterveysjärjestö mainostaa yhtä avoimesti Alkon tuotekuvastoa? Analogia sikäli ontuu, että alkoholisti ei silloinkaan pystyisi klikkaamaan itseään ilmaisille viinimaistiaisille.

Williams ym.:n (2007) mukaan riippuvuus kehittyy helpommin, jos pelaaminen on kulttuurisesti hyväksyttävää. Suomessa peleille luodaan hyväksyntää mielikuvalla hyväntekeväisyydestä, tavalla, joka on moraalisesti hämmentävä. Miltä näyttäisi, jos Alko tekisi samoin? Koskenkorvaa ei saa mainostaa "hyvän mielen juomana", joka tuottaa meille kaikille paljon hyvää. Alkon seinällä ei voisi lukea Dokaamalla autat. Miksi suhtaudumme rahapeleihin toisin? Onhan suuri osa alkoholinkin hinnasta veroa, jolla rahoitetaan yhteiskunnalle tärkeitä toimintoja. Eikä alkoholikaan ole kaikille ongelma.

Nikkinen siteeraa tilastotieteilijä Earl L. Grinolsia, jonka mukaan laillisesta rahapelaamisesta on yhteiskunnalle selvästi enemmän haittaa kuin hyötyä. Nikkinen kysyy, perustuuko suomalainen rahapelipolitiikka todella rahallisen hyödyn tavoitteluun, jolla valtiovalta on tehnyt itsensä ja järjestöt riippuvaisiksi pelituotoista ja suojelee keskiluokan verointressejä? On helppo yhtyä Nikkiseen, jonka mukaan tätä ei voi pitää moraalisena eikä kansanterveydellisesti tarkoituksenmukaisena. Nikkisen mukaan tehokkain sosiaalieettisesti hyväksyttävä ratkaisu olisi rahapelaamisen täyskielto. Valtion vastuulle kuuluvia menoja ei pitäisi järjestää peliyhtiöiden tuotoista, Nikkinen toteaa.

RAY:n asema tuottojen jakajana herättää sekin kysymyksiä. Miksi rahapelien pyörittäjä saa päättää, mitä projekteja yhteiskunnassa rahoitetaan? Miksi mielenterveysjärjestöt edes suostuvat ottamaan vastaan rahaa järjestelmältä, joka laskelmoiden käyttää kaikkein heikoimpia hyväkseen ja ajaa psykiatrisia potilaita elinikäiseen konkurssiin?

Nikkinen (2008) ei löytänyt näyttöä rahapelihaittojen tehokkaasta hoidosta jälkikäteen. Hän korostaa, että menetetyn omaisuuden palauttaminen ei ole jälkikäteen mahdollista, ja että peliongelmista johtuvaa kärsimystä ei voi arvottaa suhteessa rahapelituottoihin. Williamsin ym.:n (2007) mukaan meidän tulisi hyväksyä se, että ongelmapelaamisen tehokas ehkäiseminen vähentäisi rahapelien tuottoa ja aiheuttaisi jonkin verran hankaluuksia niillekin, joille pelit eivät ole ongelma. Hyväksymme tämän muitta mutkitta alkoholin ja tupakan kohdalla. Miksi rahapelit olisivat eri asia?

jussi.valtonen (at) helsinki.fi

PS. Ongelmapelaajat eivät yleensä hae apua pelaamiseen, vaan muihin psykiatrisiin ongelmiin. Koska peliongelmainen kertoo ongelmastaan useimmiten vasta tuhottuaan taloutensa loppuelämäkseen, Shaffer ja Martin (2011) suosittelevat, että psykologit esittäisivät kentällä rutiinista kaikille asiakkailleen muutaman seulontakysymyksen: Oletko koskaan valehdellut pelaamisestasi tai salaillut sitä? Ja: Onko pelaamista ollut koskaan vaikea lopettaa?

Lähteet

Callan, M. J., Shead, N. W. & Olson, J. M. (2011): Personal relative deprivation, delay discounting, and gambling. Journal of Personality and Social Psychology, 101, 955-973.

Clark, L. (2010): Decision-making during gambling: An integration of cognitive and psychobiological approaches. Philosophical Transactions of The Royal Society B, 365, 319-330.

Clark, L., Crooks, B., Clarke, R., Aitken, M. R. F & Dunn, B. D. (2011): Physiological responses to near-miss outcomes and personal control during simulated gambling. Journal of Gambling Studies, published online 24 April.

Lund, P. (2010): Rahapeliongelma. Yksilölle jätetty taakka. PS-kustannus.

Nikkinen, J. (2008): Sosiaalieettinen näkökulma rahapeliongelmien ehkäisyyn ja hoitoon. Stakesin työpapereita 30/2008.

Shaffer, H. J. & Martin, R. (2011): Disordered gambling: Etiology, trajectory, and clinical considerations. Annual Review of Clinical Psychology, 7, 483-510.

Suomalaisen rahapelaamisen vuosikirja 2009. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Sosiaali- ja terveysministeriö, Sisäasiainministeriö.

Williams, R. J., West, B. L. & Simpson, R. I. (2007): Prevention of problem gambling: A Comprehensive review of the evidence. Report prepared for the Ontario Problem Gambling Research Centre, Guelph, Ontario, Canada. August 1, 2007.