Ajankohtaista Toimituksesta

Kasvukipuja ja -pyrähdyksiä sosiaalipsykologian saralla

09-01-12

Tuuli Anna Mähönen

Yksi eurooppalaisen sosiaalipsykologian vanhimmista ja tunnetuimmista lehdistä, British Journal of Social Psychology, juhlii 50. ikävuottaan. Tämän kunniaksi lehti julkaisi syyskuussa 2011 juhlanumeron (Vol. 50, No. 3), jossa on perusartikkeleiden lisäksi neljä lehdessä julkaistuihin tutkimuksiin pohjautuvaa tilannekatsausta emootiotutkimuksen (Brian Parkinson), sosiaalisen identiteetin näkökulman (Russell Spears), kontaktihypoteesin (Miles Hewstone & Hermann Swart) sekä suunnitellun käyttäytymisen ja perustellun toiminnan teorioiden (Antony Manstead) nykytilasta ja tulevaisuuden haasteista. Lisäksi Margaret Wetherell tarjoaa artikkelissaan näkökulman sosiaalipsykologian tieteenalan nykytilaan ja tulevaisuuden kehityslinjoihin. Juhlatunnelman mukaisesti kirjoittajat suitsuttavat British Journalin monipuolisuutta ja rohkeaa julkaisupolitiikkaa, joka näkyy lehdessä julkaistujen artikkelien tutkimusperinteiden ja menetelmällisten lähestymistapojen kirjossa. Vaikka tämän kirjon laajuudesta on esimerkiksi suomalaisten sosiaalipsykologien keskuudessa monia mielipiteitä, on totta, että vastaavan painoarvon omaavia sosiaalipsykologian alan lehtiä, joissa ylipäänsä julkaistaan sekä kvantitatiivisilla että kvalitatiivisilla menetelmillä tehtyjä tutkimuksia, ei ole ruuhkaksi asti.

Mitä juhla-artikkeleiden ydinsanomiin tulee, Parkinson käy läpi emootiotutkimuksen viimeaikaista nousua sosiaalipsykologian piirissä ja tuo esille, kuinka aiempaa sosiaalisempi näkökulma esimerkiksi emootioiden vuorovaikutteisuudesta yksilöiden ja ryhmien välillä on täydentänyt perinteistä Lazaruksen, Schachterin ja Singerin yksilöpsykologisiin teoretisointeihin pohjautuvaa ymmärrystämme emootioiden luonteesta. Spears taas vie lukijan vuosikymmenten taakse ja muistuttaa ajoista, jolloin nykysosiaalipsykologiaa laajalti dominoivat teoriat, sosiaalisen identiteetin teoria ja itsekategorisoinnin teoria, kamppailivat saadakseen jalansijaa. Uusien tutkimushypoteesien lisäksi sosiaalisen identiteetin näkökulma on vienyt sosiaalipsykologiaa eteenpäin myös klassikkotutkimusten uudelleentulkinnassa. Kuten Spears kertaa, British Journalin sivuilta on luettu tutkimuksista, jotka ovat esimerkiksi täsmentäneet Sherifin ja Aschin klassikkokokeissa havaittuja sosiaalisen vaikuttamisen mekanismeja (Abrams, Wetherell, Cochrane, Hogg, & Turner, 1990) sekä selventäneet tyrannian hyväksymisen taustoja Stanfordin vankilakokeessa ja sen myöhemmässä replikaatiossa (Reicher & Haslam, 2006).

Hewstone ja Swart puolestaan toteavat aiheellisesti, että kontaktihypoteesin sijaan tulisi jo puhua teoriasta ryhmienvälisen kontaktin vaikutuksista ulkoryhmäasenteisiin – niin laajamittaista Allportin klassisen hypoteesin testaaminen, tarkentaminen ja uudelleenarviointi on viimeisen puolen vuosisadan aikana ollut. Sisällöltään artikkeli ei kuitenkaan tarjoa lukijalle uutta tietoa, sillä erilaisia koonteja kontaktitutkimuksen nykytilasta on tarjolla riittämiin, eikä tämä koonti kattavuudessaan ja Hewstonen oman tutkimusverkoston ympärille keskittymisessään tee suurtakaan vaikutusta. Mansteadin yhteenveto suunnitellun käyttäytymisen ja perustellun toiminnan teorioista sen sijaan keskittyy yleisen kirjallisuuskatsauksen sijaan kyseisiin teorioihin kohdistuneeseen kritiikkiin. Tarkemmin sanottuna Manstead käy läpi tutkimuksia, joissa näitä asenteiden ja käyttäytymisen välisen linkin sekä käyttäytymisen muutoksen selittämiseen käytettyjä teorioita kritisoidaan sosiaalisen vuorovaikutuksen ja tapakäyttäytymisen puutteellisesta huomioimisesta, käsitteellisistä sekaannuksista käyttäytymisen kontrolliin liittyen, emotionaalisten vaikutusmekanismien sivuuttamisesta sekä tarkempien vaikutusmekanismien analysoimatta jättämisestä esimerkiksi interaktiotarkasteluiden avulla.

Juhlanumeron ehkä kiinnostavinta antia on kuitenkin Margaret Wetherellin kokoava näkemys siitä, missä eurooppalaisessa sosiaalipsykologiassa tätä nykyä mennään. Wetherell tuo artikkelissaan voimakkaasti esiin tieteenalan asemaan kohdistuvat muutospaineet. Sosiaalipsykologian perinteinen ja turvalliseksikin koettu asema mikrotason selitysmalleihin keskittyvän yksilöpsykologian ja makrotason selitysmalleihin keskittyvän sosiologian välissä on auttamatta vanhentumassa: kuten Wetherell toteaa, ”social psychology is migrating and its boundaries are blurring”. Tämä ei tarkoita vain sosiaalipsykologian (ja sosiaalipsykologien) reviirin laajentumista, vaan myös tarvetta pohtia uudelleen perustavanlaatuisia kysymyksiä tieteenalan itsenäisestä roolista ja jopa sen tarpeellisuudesta. Tähän liittyen Wetherell nostaa esiin kaksi esimerkkiä sosiaalipsykologian kokemista muutoksista. Ensiksi, huomattava osa brittiläisestä sosiaalipsykologiasta kuuluu nykyisissä tutkimuksen laadun arviointiprosesseissa sosiologian alan arvioitsijoiden työnsarkaan. Suomalaisesta näkökulmasta tämä ei ole uutta, sillä esimerkiksi tutkimusrahoitusta haettaessa arviointiraadit koostuvat usein juuri sosiologeista (sosiaali)psykologien ohella tai sijaan. Toiseksi, muissa sosiaalitieteissä on havaittavissa kasvavaa kiinnostusta perinteisesti sosiaalipsykologian alaan kuuluvia tutkimuskohteita sekä sosiaalipsykologian klassikkoteoreetikkoja kohtaan. Esimerkkinä tästä myös Suomessa havaitusta trendistä Wetherell mainitsee emootiotutkimuksen uusimmat kehityslinjat, joissa sosiaaliset ja diskursiiviset näkökulmat kytkeytyvät kehollisten kokemusten analyysiin ja neuropsykologisiin selitysmalleihin (ks. myös Parkinsonin artikkeli samassa numerossa). Hieman katkeraankin sävyyn tämä diskursiivisen sosiaalipsykologian uranuurtaja muistelee tutkijanuransa pitkää kamppailua sosiaalitieteilijöiden (ja voisin kuvitella, että myös kokeellisen yksilöpsykologian tutkijoiden) ylenkatseessa, mutta toteaa toiveikkaasti sosiaalipsykologian sekä humanististen ja sosiaalitieteiden olevan pääsemässä pisteeseen, jossa tieteellisiä innovaatioita luova vuoropuhelu on lopultakin mahdollista.

Lukijasta riippuen tämä toiveajattelu herättää erilaisia ajatuksia, eivätkä kaikki niistä ole kehitysuskossaan ruusuisia. Joku voisi todeta kyynisesti, kuinka kaukana tämän tavoitteen toteutumisesta vielä ollaan, erityisesti täällä Euroopan reunamilla. Toinen voisi pohtia skeptiseen sävyyn, kuinka kielteisesti akateemisen maailman yhä koveneva kilpailu tuleekaan heijastumaan avoimen vuoropuhelun mahdollisuuksiin tieteenalojen sisällä, saati niiden välillä. Kolmas taas voisi lyödä pöytään esimerkkejä, joissa näennäisellä tieteidenvälisyydellä on kyllä onnistuttu miellyttämään tutkimusrahoituksesta päättäviä tahoja, mutta käytännön hyödyt tutkimusyhteistyöstä ovat jääneet laihoiksi. Tositarinat päällisin puolin kunnianhimoisista hankkeista, joissa yksi asiantuntija puhuu aidasta ja toinen aidanseipäästä, tai joissa yhteistyökumppanit valitaan asiantuntemuksen sijaan joko hyväveliverkoston tai saatavilla olevien käsiparien perusteella, kuulostavat lähinnä farsseilta. Monitieteisyys ei siis välttämättä ole itseisarvo sosiaalipsykologian tai minkään muunkaan tieteenalan kehityksen näkökulmasta. Uusia tutkimusmahdollisuuksia se kuitenkin eittämättä avaa niin teoreettisessa kuin empiirisessäkin mielessä ja luo onnistuessaan pohjaa niin sosiaalipsykologian eri lähestymistapojen kuin laajemmankin tieteellisen tiedon kumuloitumiselle.

Sosiaalipsykologian kandidaattivaiheen opiskelijoita opettaessani tämä kumulatiivisuus tai sen puute on herättänyt useita keskusteluja. Yksi esimerkki löytyy syksyisestä seminaaritapaamisesta, jossa pohdimme ennakkoluuloisuuden eri selitysmalleja. Vaikka teoreettisia lähestymistapoja löytyy Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian tutkintovaatimuksista yllin kyllin, on maailmalla trendikäs evoluutiopsykologia jäänyt sosiaalisten, kulttuuristen ja yhteiskunnallisten tutkimusperinteiden jalkoihin. Ennakkoluulotutkimuksesta keskusteltaessa opiskelijoille heräsi siis ilmeinen kysymys: miksi niin kognitiivinen kuin sosiaaliseen konstruktionismiinkin nojaava sosiaalipsykologia vaikuttaa niin evolutiivisista selitysmalleista piittaamattomalta. Menemättä tarkemmin evoluutiopsykologian ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen potentiaaliseen yhteensopivuuteen ja -sopimattomuuteen on totta, että ennakkoluuloisuus tarjoaisi ilmiönä kentän sosiaalisempien ja biologisempien selitysmallien vuoropuhelulle. Vaikka nämä selitysmallit ovat toki olleet vuosikymmeniä tietoisia toisistaan ja kommentoineet aidan yli milloin enemmän, milloin vähemmän piikikkääseen sävyyn, ovat esimerkit hedelmällisestä yhteistyöstä vähissä. Osin tämä liittynee empiirisiin vaikeuksiin (kuinka osoittaa, mikä osuus ennakkoluuloista selittyy ikiaikaisilla sopeutumilla ja mikä taas tämän päivän monimutkaisilla sosiaalisilla tekijöillä), mutta osin ongelma johtunee myös yhteistyömahdollisuuksien ja -tahdon puutteesta. Toisaalta on perusteltua selittää samaa ilmiötä pala palalta, kukin omasta nurkastaan käsin, mutta toisaalta tieteellisen selittämisen ja kuvaamisen rajat voivat tulla omissa nurkissa nopeammin vastaan.

Wetherellin herättämät näkökohdat sosiaalipsykologian tulevaisuuden kehityslinjoista olisivatkin pohtimisen arvoisia myös suomalaisen sosiaalipsykologian ja sen rinnakkaistieteiden kentillä – erityisesti, mikäli tavoitteena on pysyä mukana kansainvälisen tutkimuksen virtauksissa. Tässä yhteydessä on myös huomattava erot Suomen kolmen eri sosiaalipsykologian yksikön teoreettis-metodologisissa painotuksissa, mitkä puolestaan luovat erilaisia mahdollisuuksia tieteidenvälisiin tarttumapintoihin. Nähtäväksi jää, vahvistaako sosiaalipsykologia seuraavan 10 vuoden aikana asemaansa itsenäisenä tieteenalana tai tieteiden välisenä linkkinä, vai sulautuuko se suurempien tieteenalojen hyödyntämäksi näkökulmaksi yksilön ja yhteiskunnan suhteeseen.