Suomalaisen lääkäriammattikunnan rinnalle ilmaantui 1920-luvun puolivälissä pieni joukko maallikkoparantajia, jotka markkinoivat ”uusinta ja nerokkainta parannustiedettä”, ”sielullisia voimia” hyväkseen käyttävää ”psykoterapeuttista parannusmenetelmää”. Hans Ruin kuvasi pääkaupunkilaisen näkökulmasta vuonna 1927 Nya Argus -lehdessä erikoislaatuista ajan ilmiötä, parantamisinnon äkillistä hyökyaaltoa (Ruin, 1927, 25):

”Ihmisystävällisyyden ja avuliaisuuden aalto näyttää parhaillaan kulkevan kaupunkiemme yli. Toinen toisensa jälkeen rohkeat miehet ovat tunteneet velvollisuudekseen auttaa heikkoja ja sairaita ja esittää plakaateissaan runsaita lupauksia. He ovat perustaneet psykoterapeuttisia instituuttejaan yhtä rivakasti kuin puoskaroivat kaihenparantajat muinoin pystyttivät telttojaan – erona on vain se, etteivät he ilmeisesti aio poistua yhtä nopeasti kuin kaihenparantajat. Miksi he oikeastaan niin tekisivätkään? Tasaisena virtana etsiytyy avuntarvitsijoita maaseudulta ja kaupungista parantajan vastaanottohuoneeseen. Hänet on havaittu korvaamattomaksi.”