APA nosti viime viikon lopulla sivuilleen uuden hollantilaisen tutkimuksen, jonka otsikko oli ”On Feeding Those Hungry for Praise:…” Vaikka otsikko on mielestäni harhaanjohtava, on kokeellinen tutkimus lasten kiittämisestä tärkeä. Ja otsikkohan johtaa harhaan siksi, etteivät lapset suinkaan ole ainoita, jotka kiittämistä ja kannustamista elämäänsä ja arkipäiväänsä kaipaavat.

Hollantilaistutkijat tekivät kaksi kokeellista tutkimusta lasten kiittämisestä. Ensimmäisessä tutkimuksessa vanhempia pyydettiin kirjoittamaan, miten he kiittäisivät kertomuksen lasta, jos 1) lapsella on hyvä itsetunto tai 2) lapsella on huono itsetunto. Vanhemmat kehuivat huono itsetuntoista lasta kaksi kertaa useammin hänen henkilökohtaisista ominaisuuksistaan kuin hyvä itsetuntoista lasta. Hyvä itsetuntoista lasta he taas kiittivät hyvästä yrityksestä. Toisessa tutkimuksessa huono ja hyvä itsetuntoiset lapset pelasivat nettipeliä toisen lapsen kanssa ja opiskelijat seurasivat lasten suoriutumista. Opiskelijat kiittivät lapsia joko hyvästä yrityksestä, hyvistä ominaisuuksista tai eivät antaneet mitään palautetta. Hävityn pelin jälkeen lapset vastasivat attribuutiokyselyyn. Erityisesti huono itsetuntoiset lapset, joita oli kehuttu heidän ominaisuuksistaan pelin kuluessa, kokivat voimakasta häpeää.

Hollantilaistutkimus toistaa kauniisti Carol Dweckin jo 1970-luvulla saamia motivaatiotutkimuksen tuloksia. Dweck oli kiinnostunut lasten sitkeydestä opetella uusia, vaikeitakin asioita. Hän huomasi, että lapset, joita oli kehuttu älykkäiksi, luovuttivat paljon herkemmin kuin lapset, joita oli kehuttu hyvästä yrityksestä ja työstä. Dweck on myöhemmin jatkanut tutkimuksiaan ja hänen kirjansa Mindset (Dweck, 2006)  ovat onneksi löytäneet vanhempien lisäksi myös opettajat ja johtajat.

Yhteenvedon voisi kirjoittaa vaikka seinätaulun muotoon: muista kehua kaveri päivässä. Älä kuitenkaan sano, että olipa hän fiksu, kiltti, ahkera jne. Kerro, että hän teki loistavaa työtä, tai että yritys oli hyvä. Niin tuet pystyvyysuskomuksia ja niiden varassa kaveri jaksaa yrittää huomennakin.

Päivi Lipponen ja Elina Kuusisto kirjoittivat Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla lauantaina myös Carol Dweckin ajatuksista. Kirjoituksen mukaan surullisesti vain neljännes suomalaisista vanhemmista uskoo lapsiensa mahdollisuuksiin kehittää älykkyyttään. Tämä näkyy varmasti perheissä kannustuksen puutteena.