Kognitiivisessa neuropsykologiassa hankitaan perustutkimuksellista tietoa terveestä kognitiivisesta järjestelmästä tutkimalla yksilöitä, joiden kognitiiviset toiminnot ovat esimerkiksi aivovamman seurauksena vaurioituneet tai jo alun perin kehittyneet poikkeavalla tavalla. Tapaustutkimukset muodostavat kognitiivisen neuropsykologian keskeisen tutkimusmenetelmän, jonka tuloksia osa tutkijoista pitää potilasryhmillä tehtyjen tutkimusten tuloksia luotettavampina. Eduistaan huolimatta kokeellista neuropsykologista tapaustutkimusta käytetään tieteellisessä kognition perustutkimuksessa Suomessa vain vähän. Usein se yhdistetään virheellisesti joko kliiniseen tutkimukseen, kliiniseen käytäntöön tai kuvailevaan tai laadulliseen tutkimukseen. Tässä artikkelissa esitellään tutkimusotteen vahvuuksia, historiallisesti tärkeitä tutkimusalueita ja logiikkaa, jonka varassa yksittäisestä potilastapauksesta voidaan tehdä yleistettäviä johtopäätöksiä terveen kognitiivisen järjestelmän toiminnasta. Kokeellista neuropsykologista tapaustutkimusta suositellaan hyödynnettäväksi nykyistä laajemmin myös kotimaisessa kognition tutkimuksessa.

Avainsanat: kognitiivinen neuropsykologia, tapaustutkimukset, kognitio, kognitiivinen psykologia, kognitiivinen neurotiede, metodologia, aivovauriot, objektintunnistus, kasvot