Ihminen aloittaa kyselemisen lapsena: mikä tuo on, miksi noin tapahtuu. Tiedonkäsittelyn ja toimintamahdollisuuksien laajentuessa kysymysten lajit eivät ehkä paljon muutu, mutta vastaukset muuttuvat. Tämä on edellytys sille, että yhdessä opimme kuvaamaan maailmaa tarkemmin ja esittämään parempia arvauksia niistä mekanismeista, jotka luovat meille maailmamme. Väitöstutkimuksessani tartun yhteen miksi-kysymykseen ja tarkastelen sen mahdollista vastausta. Tarkastelen, voivatko niin kutsutut psykologiset perustarpeet selittää hyvinvoinnin vaihtelua työssä, ja jos voivat, kuinka ne sen tekevät. Työelämä ja työhyvinvointi ovat tärkeitä tutkimuskohteita ilmeisistä syistä – mutta jos ihminen on ihminen perustarpeineen niin työssä kuin työn ulkopuolellakin, tutkailemani vastaukset voivat kertoa ihmisen hyvinvoinnista muuallakin kuin työnsä ääressä.

Tutkimuksen keskiössä on kolme psykologista perustarvetta: autonomia, kompetenssi ja yhteenkuuluvuus. Autonomian perustarve täyttyy, kun ihminen kokee toimivansa riittävissä määrin omasta tahdostaan sekä arvojensa ja kiinnostustensa mukaisesti; siis on sinut tekojensa kanssa eikä vain ympäristönsä armoilla oleva pelinappula. Kompetenssin perustarve täyttyy, kun ihminen kokee kykenevänsä vaikuttamaan ympäristöönsä ja voivansa käyttää ja kehittää taitojaan ja kapasiteettiaan. Yhteenkuuluvuuden perustarve puolestaan täyttyy, kun ihminen kokee olevansa vastavuoroisissa lämpimissä suhteissa toisten kanssa: osa yhteisöjä tai sosiaalisia piirejä, jotka haluavat hänet joukkoonsa ja joissa hän itsekin haluaa olla mukana. Lukuisat tutkimukset viittaavat siihen, että näiden ihmisille kenties yhteisten perustarpeiden täyttyminen on yhteydessä hyvinvointiin. Kullakin kolmella tarpeella on merkitystä ihanteellisen hyvinvoinnin ja kehittymisen kannalta. Tutkimuksessani tarkastelen näiden perustarpeiden toteutumista työssä.