Mervi Jehkonen, Tiia Saunamäki, Liisa Paavola & Juhani Vilkki (toim.): Kliininen neuropsykologia. Duodecim, 2015.

Suomeen saadaan vuosittain noin 220 uutta psykologia. Todennäköisesti lähes jokainen heistä miettii, tai ainakin syytä olisi, mihin työkenttään tulee sijoittumaan, mitä osaamista tähän työhön tarvitaan. Tärkeää on myös tuntea, mitä osaamista on jo olemassa, ensisijaisesti lähiverkostoissa ja toisaalta ylipäänsä koko meidän pienessä Suomessamme. Kun on ahminut opiskeluaikana tietoa pääosin englanninkielisistä kirjoista, on vielä pitkä matka siihen, että voi tuntea edes jonkinasteista varmuutta siitä, miten auttaa asiakasta hänen haasteissaan. Ajatellen sitä, että mielenkiinnon kohteeksi on päätynyt ihmisen aivot ja mieli, jota on usein kuvattu tunnetun universumin monimutkaisimmaksi laitteeksi, epävarmuuden tunne lienee melko ymmärrettävä. Halu auttaa, joka on todennäköinen uravalintaan johtanut syy, on usein kaikesta huolimatta suuri, ja on kova hinku päästä soveltamaan opiskeluaikana tarttunutta tietoa. Kun on valinnut neuropsykologian, on pystyttävä tekemään arvioita, jotka sisältävät laaja-alaisen kartoituksen kognitiivisista valmiuksista, ihmismielen toiminnoista, joita ei voi suoraan mitata. Kuntoutus tai interventio on vastaavasti tyypillisesti laaja-alainen, eikä sen hyödyn tarkka määrittäminen tai sen arvioiminen, mikä siinä toimii tai ei toimi, ole sen helpompaa. Epävarmuuden tuskaa riittää.