Linnunäänten joukossa on yksi surullinen.

Kun sen erottaa, ei hetkeen kuule niitä muita.
– Risto Rasa

Kun pelko, järkytys ja suru astuvat elämään, ne pysäyttävät ajan. On aika ennen, ja on aika jälkeen. Mikään ei ole enää ennallaan, ja seuraavaan päivään voi olla loputtoman pitkältä tuntuva matka. Tälle matkalle huomiseen, ylihuomiseen, seuraavaan viikkoon ja kuukauteen, ensimmäiseen vuoteen ja sitä seuraaviin vuosiin tarvitaan rinnalla kulkijoita. Niitä, jotka pysähtyvät kuullessaan surullisen linnun äänen. Niitä, jotka lohduttavat ja helpottavat selviytymistä. Jotka tukevat, mutta eivät hoputa, ymmärtävät, mutta eivät painosta. Antavat tilaa ja aikaa toipumiselle, mutta jotka samanaikaisesti vetävät eteenpäin, avaavat tietä seuraavaan päivään. Nämä rinnalla kulkijat ovat perheenjäseniä, sukulaisia, ystäviä, koulu- tai työtovereita ja niitä tuttuja ja tuntemattomia, joiden myötätuntoiset sanat, katseet ja teot kannattelevat vaikeimman ajan yli. Läheisiltä ihmisiltä saatu tuki kun on tutkimustenkin mukaan kaikkein tärkeintä. Ja niin sen pitää ollakin.