Olen viime aikoina seurannut lähitieteenaloillamme käytäviä keskusteluja ihmisen ja yhteiskunnan instituutioiden toiminnan mittaamisesta. Jostain syystä tieteellinen, välillä jopa vertaisarvioituihin tutkimusartikkeleihin sisään kirjoitettu keskustelu aiheesta polarisoituu kovin herkästi ja ”vastapuolen” näkemysten kuvitellaan edelleen pohjautuvan paljon äärimmäisempään tieteenfilosofiseen ymmärrykseen maailmasta kuin miten mahdollisten vasta-argumenttien esittäjä on puheenvuoronsa tarkoittanut. Ehkä hiukan kärjistäen argumentaatiossa asettuvat tällöin usein vastakkain kaksi ääripäätä: maailman ainoastaan mitattavissa olevien asioiden kautta näkevät reduktionistit sekä ne, joiden mielestä kaikenlainen mittaaminen on pahasta, sillä millään mittareilla ei kuitenkaan pystytä tavoittamaan totuudenmukaista kuvaa kokonaisuudesta. Psykologian historia tuntee tästä kahtiajaosta esimerkkejä yli vuosisadan takaa (ks. Sawyer, 2002), mutta nykyään tilanteesta tekee hieman kummallisen se, että harva tieteentekijä asemoi itseään kumpaankaan äärilaitaan. Keskusteluissa siis kritisoidaan usein oletettuavastustajaa ja tämän pyrkimyksiä omista maltillisista lähtökohdista käsin.