Vanhempien kuolemaa aikuisuudessa pidetään odotettavissa olevana elämäntapahtumana, mutta sen aiheuttamasta surusta tiedetään vain vähän. Useimmiten oman vanhemman kuolema kohdataan lapsen elämän jo vakiinnuttua, mutta joskus menetys tapahtuu kesken itsenäistymisprosessin. Nuorelle aikuiselle vanhemman menettäminen on koettelevaa riippuvaisuussuhteen ja tuen tarpeen ollessa vielä voimakkaita. Varttuneempiin verrattuna nuoret aikuiset eivät välttämättä ole ehtineet varautua oman vanhemman kuoleman mahdollisuuteen. Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata nuoren aikuisen surua vanhemman kuoleman jälkeen nuorten aikuisten itsensä kokemana. Tutkimuksen tiedonantajat (N = 47) olivat vanhemman kuollessa 16–28-vuotiaita. Avoimia kysymyksiä sisältänyt tutkimusaineisto kerättiin elektronisella lomakkeella ja analysoitiin induktiivisella sisällönanalyysilla. Nuoren aikuisen suruun vanhemman kuoleman jälkeen liittyi oman surun poissulkemista, surun kaoottisuutta, kokonaisvaltaista lohduttomuutta ja menetyksen hyväksyminen elämäntarinan osaksi. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että vanhemman rooli tuen ja turvan antajana jatkuu pitkään, vaikka lapsi on jo aikuistunut. Nuorten aikuisten suruun liittyi kokemus jäämisestävaille ymmärtäjää, ja nuoret aikuiset saattavat tarvita surun läpikäymiseen vanhemman kuoleman jälkeen enemmän tukea kuin muut aikuiset. Ajan kuluessa vanhemman kuoleman aiheuttamasta surusta voi syntyä kasvattava kokemus, jota nuoret aikuiset pystyvät hyödyntämään kohdatessaan muita kriisejä tai surevia. 

Asiasanat: suru, nuori aikuinen, vanhemman kuolema