Jussi Kotkavirta: Tuhkaa ja timanttia II. Ntamo, 2022.

Johdanto

Jussi Kotkavirran postuumiksi jäänyt toinen osa Andrzej Wajdan klassikkoelokuvan mukaan nimetystä esseekokoelmasta yhdistää tyylikkäästi hänen kaksi erikoisalaansa, filosofian ja psykoanalyysin. Kokoelma muodostaa tematiikaltaan yhtenäisen kokonaisuuden. Artikkelit käsittelevät kaikki enemmän tai vähemmän mielen tai psyyken luonnetta ja miten sitä on hahmoteltu eri tavoin filosofian ja psykoanalyysin puitteissa. Kotkavirran itselleen asettama tehtävä vaatii paitsi laaja-alaista oppineisuutta, myös kykyä arvioida keskenään ristiriitaisia teorioita avoimin mielin, ei vain poleemisesti vastustajia kritisoiden vaan pohtien ja totuutta etsien.

Psykoanalyysin anti nykyisyydellemme

Kotkavirran monipuolisuus ja laaja-alaisuus näkyy välittömästi jo kahdessa ensimmäisessä häpeää käsittelevässä artikkelissa, joissa hän ottaa taidokkaasti haltuun laajan kaistaleen teoreettista maastoa, Sartren eksistentialistisesta fenomenologiasta Kohutin self-psykologiaan. Lähtökohtana on yksityisen ja julkisen välisen rajan sekä itsetietoisuuden yhteys häpeään. Koska yksityisen ja julkisen raja on (tai ainakin on ollut) erityisen selkeä modernissa yhteiskunnassa, on tosiaan, kuten Kotkavirta toteaa, hieman yllättävää, että psykoanalyytikot ovat kiinnittäneet häpeään suhteellisen vähän huomiota. Tässä yhteydessä Kotkavirta kiinnittää huomiota myös siihen, että subjektiivisuus ei ole mitenkään sisäsyntyistä vaan syntyy ja kehittyy vuorovaikutussuhteissa – seikka, joka filosofeilta on usein unohtunut, mutta joka on psykoanalyysin keskeisiä peruspilareita. Häpeän tarkoituskin liittyy epäsuorasti näihin vuorovaikutussuhteisiin: suojellessaan rajaa yksityisen ja julkisen välillä häpeä suojaa samalla yksilön psyykkisen todellisuuden loukkaamattomuutta.