Työvuoteni ihanin viikko on yleensä helmikuussa. Tällä kertaa aloittelin sitä perjantaina valvojana äidinkielen tekstitaidon ylioppilaskokeessa. Valvojana ehtii hyvin tutustua myös tehtäviin ja yksi tehtävä oli Iisakki Kiemungin mainio kolumni Hämeen Sanomista parin vuoden takaa. Kolumnissaan Iisakki ihmettelee tilastoja, joiden mukaan hänen pitäisi olla maailman onnellisin. Ylioppilaskokelaiden piti analysoida Iisakin tyylivalintoja, kun taas minä sain syventyä sisältöön.

Seuraavana torstaina oli penkkarit. Koulutalo raikui pienempien koululaisten "Abit on parhaita" huudoista ja tärisi musiikin tahdissa. Opon taskut täyttyivät karkeista ja yhden antajan haalarissa se lukikin: KIITOS. Edellisenä perjantaina olin lukenut Iisakin kolumnista, että " mieltäni jäytää alituinen huoli ja tyytymättömyys" ja että "...ilma on sakeana vaikerruksesta ja itsesäälistä?" Vaikerrus ja itsesääli ei tullut mieleen. kun katselin omassa koulussani juhlivia abeja ja kaupungilla ajelevia koko kaupungin abeja ja heille kadun varsilla vilkuttavia ihmisiä.

Viimeinen työpäivä ennen talvilomaa oli toisten nuorten arvokasta, muttei yhtään vähempää iloista, juhlaa. Suuri osa edellisen päivän sankareistakin oli tullut katselemaan seuraajiaan. Muutama vuosi sitten vanhojen tansseja katsellessamme yksi abi sanoi minulle: "Mä tiesin vuosi sitten, että tästä tulee hieno vuosi. Ja siitä tuli vielä parempi!" Ja en todellakaan olisi voinut olla enempää eri mieltä Iisakki Kiemungin kolumnin viimeisen kappaleen kanssa: "Voihan muuten olla niinkin, että jatkuvassa näennäisessä tyytymättömyydessä piilee menestyksemme salaisuus." Lukiolaisen menestyksen salaisuus ei ainakaan piile siinä, kuten väitöskirjassani osoitin.