“Vaikka maailma onkin täynnä kärsimystä, se on täynnä myös kärsimyksen voittamista.”

(Helen Keller)

Tässä teoreettisessa katsausartikkelissa tarkastellaan vakavasti sairaiden lasten vanhempien resilienssiä eli pärjäävyyttä dyadisena ilmiönä. Viime vuosina lääketieteellisen osaamisen ja teknologian kehitys ovat mahdollistaneet lasten selviytymisen aikaisemmin kuolemaan johtaneista sairauksista. Lasten vakavien sairauksien vaikutuksia vanhempien psyykkiseen hyvinvointiin ja parisuhteeseen on tutkittu jo monen vuosikymmenen ajan, mutta vasta viime vuosikymmenen aikana on vahvistunut käsitys siitä, että yhdessä kohdattu vastoinkäyminen voi myös vahvistaa näitä vanhempia ja koko perhettä. Viimeaikaisten määritelmien mukaan pärjäävyyteen sisältyvät 1) pitkäkestoinen adaptiivinen pyrkimys haasteen edessä, 2) haastavasta tilanteesta toipuminen sekä 3) ymmärrystä ja taitoja lisäävä oppimisen ja kasvun prosessi. Pärjäävyys on alettu nähdä Froma Walshin ja Michael Rutterin  suhdekeskeisistä määritelmistä lähtien yksilöllisen ominaisuuden tai kyvyn lisäksi yhä vahvemmin myös vuorovaikutuksellisena prosessina, johon kuuluvat sen omat, intrapsyykkisestä pärjäävyydestä poikkeavat ominaispiirteet. Mielenkiinnon kohteiksi ovat nousseet myös selviytymisen ja traumaperäisen kasvun taustalla olevat dyadiset prosessit, joissa parit sopeutuvat yhdessä vastoinkäymisiin ja kasvavat niiden kohtaamisen myötä. Tämän artikkelin tarkoituksena on koota olemassaolevaa tutkimustietoa pärjäävyydestä ja pohtia resilienssiteorian sovellettavuutta vakavasti sairaiden lasten vanhempien psyykkisen hyvinvoinnin ja dyadisen selviytymisen tarkasteluun.

Avainsanat: resilienssi, pärjäävyys, traumaperäinen kasvu, vanhemmat, lapsen sairaus