Maassamme akateemisesti harjoitetun ja opetetun psykologian ikää pidetään yleisesti nuorena – ehkä Euroopan nuorimpiin kuuluvana. Olihan lähimmissä pohjoismaisissa naapureissamme, erityisesti Tanskassa ja Norjassa, esiintynyt maineikkaita kokeelliseen perinteeseen koulittuja psykologeja jo 1800-luvun lopulta alkaen. Ar-vioinnissa osutaankin oikeaan, mikäli alamme käsitetään ”ahtaassa merkityksessä”, ammatillisena psykologiana siihen nimenomaisesti johtavine korkeakoulututkintoineen. Tällöin kuitenkin unohdetaan, että yliopisto-opetuksen yhteydessä lähes 200 vuoden ajan on Suomeen välitetty Euroopan sivistyskeskuksissa vallinneita oppeja, joita silloisen käsityksen mukaan on nimitettävä psykologiaksi: ihmisen henkisen rakenteen ja hänen elämänmuotonsa tulkinnaksi.
Voidaan katsoa, että psykologia on saavuttanut itsenäisen aseman jonkin maan kulttuuri- ja yhteiskuntaelämässä siitä alkaen, kun eräät perusehdot ovat täyttyneet. Tällaisia perusehtoja ovat ennen muuta psykologian ottaminen akateemisten oppiaineiden joukkoon ja asianomaisen perus- ja jatkokoulutuksen saaneiden psykologien sijoittuminen yhteiskunnan työelämään. Psykologian laitokset aineen oppituoleineen ja muine virkoineen sekä toimineen turvaavat nykyisin psykologeille perusopetuksen ja ainakin osittain jatkokoulutuksenkin. Samalla luodaan edellytykset sekä perustutkimukselle että soveltavalle tutkimukselle. Myös toinen ehdoista on jo jonkin aikaa ollut täyttyneenä. Nykyäänhän Suomen Psykologiliitto – osaksi yhteistyössä psykologian laitosten kanssa – suunnittelee ja järjestää jatkokoulutusta ja työnohjausta sekä myöntää vaatimukset täyttäville psykologin legitimaation.
Eino Kailaa (1890–1958) pidettiin aikalaisarvioissa maamme parhaana ja erittäin lupaavana kokeellisen psykologian tutkijana (Haapasalo, 1976). Hänen kokeellista psykologiaa käsittelevät kirjoituksensa sijoittuvat vuosille 1916–1932. Tämä artikkeli keskittyy Eino Kailan kokeelliseen psykologiaan ja tarkastelee hänen syvyyshavaintoa ja pikkulapsen kasvohavainnointia käsitteleviä julkaisujaan. Ne luovat ajallisen ulottuvuuden nykyiselle näköhavainto- ja vauvatutkimukselle.
Lapsi- ja kasvatuspsykologinen tutkimus alkoi meillä varsinaisesti vasta tällä vuosisadalla. Kuitenkin jo sitä ennen kasvatusopillisessa kirjallisuudessa tapaa kasvatettavan psyykeä koskevia mainintoja, useimmiten kasvatus- ja opetusohjeiden perusteluina. Tähän on aineistoa poimittu Turun akatemian väitöskirjoista, muista kasvatusopillisista teoksista ja kirjoituksista sekä koulusäännöstöistä ja entisten oppilaiden muistelmista. Mukana on myös suoranaisia kasvatusohjeita ja käyttäytymismääräyksiä, niistä kun voi päätellä, millaisena kasvatusoppi näki lapsen ja miten hänet otettiin huomioon lähinnä koulussa. Lapsen asemaa tai koulunkäyntimahdollisuuksia sen sijaan ei enemmälti tarkastella.
Niilo Mäki (1902–1968) on unohdettu hahmo suomalaisessa psykologiassa. Hänen toiminnastaan ja ajattelustaan on toistaiseksi esiintynyt vain lyhyitä mainintoja psykologian historiikeissa. Hänen näkemyksistään ja kirjallisesta tuotannostaan tiedetään jokseenkin niukasti. Hän oli kuitenkin useille aikalaisilleen Suomen ensimmäinen psykologi (von Fieandt, 1979). Mäki oli yksi maailman ensimmäisistä neuropsykologeista ja Suomen ensimmäinen ammatinvalinnanohjaaja, ensimmäisen psykologian professuurin hoitaja sekä ensimmäinen erityispedagogiikan professori.