Syyskuussa 1947, samana päivänä, jolloin päivälehdet välittivät uutisen Suomen Akatemian perustamista koskevan lakiesityksen hyväksymisestä, niissä ilmestyi Eino Kailan kirjoitus, jonka olennainen sisältö oli seuraavanlainen: Elämä on sarja voittoja ja tappioita. Kun Platon perusti ensimmäisen akatemian nimeä kantaneen laitoksen, hän perusti sen perinpohjaisen tappion kärsineeseen maahansa, jonka muurit oli murrettu ja jonka valtiollinen merkitys oli pysyvästi lakannut. Henkisen elämän virta on kaikkina aikoina kasvattanut elämän voittotiliä, erityisesti raskaiden kokemusten ja tappioiden jälkeen. Maamme on nyt tappion kärsinyt kansakunta. Suomen Akatemian perustaminen on osoitus siitä, että kansa luottaa tulevaisuuteensa. Samalla eduskunta on viitoittanut tavoitteita, joiden varassa voittotiliä on kartutettava.
Seuraava artikkeli pyrkii selvittämään sitä, miten sota-ajan jälkeen suomalaisessa psykologiassa tapahtui uudelleen orientoituminen vaikutteiden lähteissä ja tutkimusmetodologiassa. Käytännössä tämä merkitsi differentiaalipsykologisen näkökulman korostumista parin vuosikymmenen aikana lähes ainoana akateemisen psykologian tutkimustraditiona. Esityksen lähtökohtana ovat olleet 1940- ja 1950-luvuilla ilmestyneet persoonallisuuden psykologian, sosiaalipsykologian sekä kasvatus- ja kehityspsykologian tutkimukset. Systemaattisesti on otettu huomioon väitöskirjat ja laajemmat tieteelliset monografiat(1) sekä Ajatus-aikakauskirjassa ilmestyneet psykologiaa käsitelleet artikkelit.
Tarkkaa ajankohtaa työpsykologisen ajattelutavan, opetuksen, tutkimuksen ja sovellusten alkamisesta maassamme on vaikea tietää. Sama tilanne on myös yleiseen psykologiaan nähden. Suomessa nämä alkoivat varsin samanaikaisesti, mutta kuitenkin kohtalaisen erillään toisistaan. Psykologia oli pitkään osana filosofiaa ja kasvatusoppia; työpsykologia eriytyi vähitellen psykologiasta, työnjohto-opista ja rationalisointitoiminnasta. Tämän jälkeen työpsykologia nähtiin psykologian sovelluksena ja työnjohto-oppi työpsykologian sovelluksena. Näiden alkuvaiheita on siten aiheellista tarkastella yhdessä.
Suomen Psykologinen Seura on tänä vuonna toiminut 25 vuotta nykyisellä nimellään. Mutta seuran historia ulottuu paljon kauemmas menneisyyteen. Jo vuonna 1935 perustettiin Suomen Psykologisen Seuran edeltäjä, Ylioppilaiden Psykologiseura.(1) Ylioppilaiden Psykologiseuraa perustettaessa vuonna 1935 ei maamme korkeakouluissa ollut vielä yhtään psykologian oppituolia eikä mahdollisuutta suorittaa psykologian arvosanaopintoja. Helsingin yliopistossa psykologian opetus tapahtui pääasiassa teoreettisen filosofian yhteydessä. Eino Kaila oli vuonna 1930 nimitetty teoreettisen filosofian professoriksi Helsingin yliopistoon, jonka jälkeen hän uudisti psykologian opinnot ja perusti psykologisen laboratorion. Laboratorion ensimmäisiä töitä olivat Kai von Fieandtin, Arvo Lehtovaaran ja Kaarlo Helasvuon tekemät Kretschmerin typologiaan liittyvät tutkimukset. Tämä piiri ryhtyi Kai von Fieandtin johdolla puuhaamaan psykologisen harrastuskerhon perustamista. Puheenjohtajaehdokkaaksi pyydettiin Niilo Mäki, jota pidettiin noina aikoina Eino Kailan ohella toisena edustavana suomalaisena psykologina.
Artikkeli käsittelee eräitä suomalaisen akateemisen psykologian varhaisia linjauksia suhteessa kansainvälisen psykologian suuntauksiin. Filosofi-psykologi Eino Kaila (Kuva 1) suuntasi 1920-luvulta lähtien suomalaista psykologiaa hahmopsykologian mukaisesti, vaikka suhtautui siihenkin kriittisesti. Hän pyrki luomaan omaa dynaamista ja monikerroksista persoonallisuuspsykologiaa ja myöhemmin yhtenäistä psykologiaa, jossa ”loogisella behaviorismilla” tai ”hahmobehaviorismilla” oli sijansa. Kailan oppilaat alkoivat 1930-luvun jälkipuoliskolta suunnata tutkimusta ja opetusta toisaalta soveltavaan psykologiaan (pääasiassa Arvo Lehtovaara), toisaalta edelleen enimmäkseen hahmoteoreettisesti painottuneeseen havaintopsykologiaan (Kai von Fieandt). Saksankielisen psykologian vaikutus väheni heti toisen maailmansodan jälkeen, samalla kun angloamerikkalainen vaikutus lisääntyi ja uudet faktorianalyyttiset menetelmät tulivat suosituiksi. Kognitiivinen siirtymä (ei kumous) ilmeni Suomessa hitaasti ja sai laajempaa sijaa vasta 1970-luvun kuluessa.