Suomalaisen lääkäriammattikunnan rinnalle ilmaantui 1920-luvun puolivälissä pieni joukko maallikkoparantajia, jotka markkinoivat ”uusinta ja nerokkainta parannustiedettä”, ”sielullisia voimia” hyväkseen käyttävää ”psykoterapeuttista parannusmenetelmää”. Hans Ruin kuvasi pääkaupunkilaisen näkökulmasta vuonna 1927 Nya Argus -lehdessä erikoislaatuista ajan ilmiötä, parantamisinnon äkillistä hyökyaaltoa (Ruin, 1927, 25): ”Ihmisystävällisyyden ja avuliaisuuden aalto näyttää parhaillaan kulkevan kaupunkiemme yli. Toinen toisensa jälkeen rohkeat miehet ovat tunteneet velvollisuudekseen auttaa heikkoja ja sairaita ja esittää plakaateissaan runsaita lupauksia. He ovat perustaneet psykoterapeuttisia instituuttejaan yhtä rivakasti kuin puoskaroivat kaihenparantajat muinoin pystyttivät telttojaan – erona on vain se, etteivät he ilmeisesti aio poistua yhtä nopeasti kuin kaihenparantajat. Miksi he oikeastaan niin tekisivätkään? Tasaisena virtana etsiytyy avuntarvitsijoita maaseudulta ja kaupungista parantajan vastaanottohuoneeseen. Hänet on havaittu korvaamattomaksi.”
Psykoanalyysin suomalaiseen historiaan kätkeytyy edelleen tiedostamattomia kerrostumia, jotka eivät ole suomalaiskansallisten torjuntojen läpi kääntyneet oppihistorialliseksi kertomukseksi. Esittelen tässä yhteydessä muutamin valikoiduin esimerkein psykoanalyysin kulttuuripoliittisia kytkentöjä eli psykoanalyysin ”poliittista tiedostamatonta” Suomessa 1930-luvun jälkipuoliskolla. Tarkastelen psykoanalyysin kietoutumisia kulttuuripoliittiseen polemiikkiin, joka leimasi psykoanalyysin pikemminkin ideologiaksi tai myytiksi kuin tieteeksi. Olen aiemmin selvitellyt psykoanalyysin liittymäkohtia toista maailmansotaa edeltäneeseen suomalaiseen lääketieteeseen, filosofiaan ja psykologiaan (Ihanus, 1982) sekä laajemmalti suomalaiseen kulttuurikeskusteluun (Ihanus, 1988).
Nykyisen psykologian alkukehitys tapahtui muiden yliopistollisten oppiaineiden hoivissa, ensi sijassa filosofian ja melkoisessa määrin myös fysiologian. Suomessa oli etenkin filosofia vähitellen itsenäistyvän psykologian äitinä. Näin oli jo 1800-luvulla. Nykyisen psykologian alkuvaiheet sijoittuvat meillä selvimmin siihen ajankohtaan, jolloin Eino Kaila oppituolinhaltijana aloitti yliopistollisen opetustoimintansa. Eino Kaila (1890–1958) tuli vastaperustetun Turun yliopiston filosofian professoriksi 1921 ja jatkoi siellä toimintaansa vuoteen 1930, jolloin hän siirtyi Helsingin yliopistoon. Turun kaudesta toivon muiden kertovan, koska minulta puuttuvat omakohtaiset kontaktit. Olin lukuvuosina 1926–1928 Turun suomalaisen yhteiskoulun oppilaana. Hieman kaikuja tosin kantautui Eino Kailan toiminnasta Turun yliopistossa koulummekin piiriin. Siellä kuulemma kehitettiin aivan uudenlaista psykologiaa. Pääasiassa viestit olivat myönteisiä, mutta oli mukana jotakin kielteistäkin: kovin radikaalisti siellä hylätään vanha ja rakennetaan uutta niin sanottua kokeellista psykologiaa. Oppikirjanamme oli Paavo Virkkusen Filosofian alkeiden oppikirja. Sen ensimmäinen painos oli ilmestynyt 1915. Epäilemättä se aikanaan oli ollut oivallinen koulun oppikirja, mutta ei tietenkään voinut palvella johdatuksena nykyistyyppiseen psykologiaan.
Artikkelissa käydään läpi suomalaissyntyisen psykiatrin ja psykoanalyytikon Benjamin Rubinsteinin (1905–1989) elämänkulku ja työura, joka johti Suomesta Yhdysvaltoihin. Hänen tuotantonsa keskeisiä teemoja tarkastellaan Koottujen kirjoitusten perusteella. Näitä teemoja ovat tiedostamattoman olemus mind–body-ongelman näkökulmasta, psykoanalyysin kliinisen teorian suhde muihin tieteellisiin teorioihin sekä psykoanalyyttisten käsitteiden ja hypoteesien ominaislaatu. Kirjoittajat esittävät Rubinsteinin olleen psykoanalyysin tieteenfilosofian ja metapsykologiakritiikin merkittävimpiä edustajia. Lisäksi hänet nähdään neuropsykoanalyysin varhaiseksi edeltäjäksi, sillä hän korosti ”protoneurofysiologista” kantaa, jonka mukaan psykoanalyyttiset käsitteet eivät saa olla ristiriidassa neurofysiologisen tutkimuksen tulosten kanssa. Rubinstein luokitteli psykoanalyysin kliinisiä (”probabilistisia”) hypoteeseja, joiden paikkansapitävyyttä oli hänen nähdäkseen arvioitava kliinisen teorian ulkopuolelta.
Alan edustajien asiana on päättää, mistä maamme psykologian vaiheet lasketaan alkaneiksi, ensimmäisestä suomalaisesta psykologian väitöskirjasta ja dosentuurista (Hjalmar Neiglick, 1887), Turun yliopiston psykologisen laboratorion perustamisesta 1920-luvulla vaiko alan ensimmäisen oppituolin saamisesta Jyväskylään seuraavalla kymmenluvulla. Käsitykseni laitostoiminnan merkityksestä käyttäytymistieteiden alalla on saanut minut kirjoittamaan seuraavat rivit. Jouduin tekemisiin Turun psykologisen laboratorion kanssa kahteen otteeseen. Ensiksi aikana, jolloin opiskelin luonnontieteitä kemia pääaineenani ja jolloin psykologia-niminen tieteenala oli minulle täysin vieras. Sitten uudelleen aikana, jolloin minusta olisi saattanut tulla psykologi.